onko mun pakko olla täällä

   aivokuoret hajoaa hitaasti kipeiksi sirpaleiksi

joku jatkuvasti jankuttaa korvani juuressa

tahdon oksentaa ja itkeä

en osaa kumpaakaan, 

vain tukehtua hiljaa omaan naiiviuteeni

saanko vain

ovi auki

ikkuna ja neljä kerrosta

          tyhjää

asfaltille auenneet kallonkuoret

sadesumua aina iltaisin ikkunoiden takana katselen tehtaiden utuisia valoja

nukahdan nojatuoliin pehmeän tasaiseen särkyyn

yritän unohtaa

ennen yhtätoista aamulla olen syönyt kolme leipää
yhden riisikakun
palan porkkanakakkua ja klementiinin
juonut kahvikaakaota


istun tyhjänä siinä valkoisen valon keskellä
katselen ikkunaruutujen kuurakuvioita
                     ja pelkään
pelkään niin helvetisti että tuntoaisti alkaa kadota
   pikkuhiljaa
               alkaen sormenpäistä

suljen silmäni, pikkusisko laulelee saamenkieltä jäljitellen
joikaa itsekseen sohvan nurkassa
silmieni takana kuolen kuusitoista kertaa
niinkuin öisinkin
aamuisin herään tuijottamaan kattoa enkä uskalla katsoa ranteitani
jos ne vaikka oikeasti aukesivat

milloin tämä kaikki lipsahti taas takaisin tähän?

täriseviä käsiä vessan sinisenkirjavalla räsymatolla

keltainen valo

sitä kituttavaa ruosteenpunaista jota en uskalla laittaa enää kunnolla juoksemaan

tuntuu niin väärältä

täällä valon kodissa kaikki se kuukausia vaalimani pehmeän ehjä valkoinen taas

ratkeaa

shhhhhhh

(minua pelottaa niin saatanasti mennä takaisin kotiin

sinne missä odottaa punainen ja tuomitseva viisari

ei ei ei ei mikä helvetti minussa mättää niin 

anteeksi äiti etten minä osaa)

                                         hetket joina istun tässä ja lävitseni kasvaa                                                                                                               hitaasti auringon kalpeita säteitä kuolleen                                                                                                 vaaleanvihreitä taimia haurasta lehtivihreää



                   ei minulla ole sanoja sille kun soluseinät iholla hajoavat hiljaa ja huuto lähtee jalkapohjista tavoittamatta koskaan äänihuulia

          on sitä pelkkää hidasta kiduttavaa palamista
                                          pehmeän kosteaa mätänemistä
silmäluomien alla vuodet ruostuvat reunoiltaan karrelle

jossain juuri ja juuri tuntoaistin ulottumattomissa

siellä kielen alla

sekoittuu ne katkeran tummat vellovat maisemat harmaana tyhjänä takana ikkunalasien

joiden pintaa pitkin juoksee lujaa lämpöisiä kyyneliä

joen häviävä jääpeite aamuisin kun

kuollut varis kurottaa sulkineen alta autonrenkaan

aaltoina tuuli hukuttamassa minua

kun mukulakivi on lempeän syvänsinistä

ja aamuyön kylmät tunnit

joina tahdon unohtua sormenpäihin vasten kyynärvarren syrjää

korvan takaa aukeaviin kiduksiin ja nousuveteen

matalalla maidonkaltaisen sumun läpi lentäviin valtaviin sudenkorentoihin

??????????????????????

ihon alla sekottuvat

ääni ja valoaallot

tyhjää säteilyä

loputonta virittymistä

jonkun on pian repeydyttävä

pienen kellarihuoneen ääriviivat häviävät

on vain se tatami johon painan sitä toista elävää hengittävää ihoa

on vain kirkasta euforiaa

ei kipua eikä kuumaa tai kylmää

ei niitä toisten silmiä katsomassa ei edes sitä jota vastaan tappelen 

elossa elossa elossa

keuhkoni tahtovat huutaa ja minussa ei ole enää ihmistä ei sitä ääriviivatonta väärää

olen vain puhdasta radioaktiivisuutta

eläimen höyryävä hengitys se joku sisuksia suloisesti syövä hidas palaminen

loputonta tyhjää ja kevyttä voimaa

joskus myöhemmin

voitettuani sen päämäärättömän painin

jonka ainoa tarkoitus oli kai ääneenlausumaton yhteinen toive tuntea jotain oikeasti

ihon lisäksi sen alla ja jossain siellä selkäydintä syvemmällä

makaan siinä ja huone palaa hiljalleen kulma kerrallaan

iholle nousee hiljaksiin vaisuja taimia

leviämään pitkin poikin

ujoja pieniä nuppuja jotka vasta aamulla kukkivat pitkin polvitaipeita ja kyynärvarsia

kun ulkona aamun valo on puhdasta ja

naapuritalon piipusta nouseva savu nöyrtyy matalalle vasten nurmikkoa

aamuyöllä unet jo silmäluomien alta karkaamaisillaan

minä puhun kai ääneen tähdistä ja meristä ja aalloista ja lintujen pyrstöjen muodoista

siipien väreistä ja korallien vuosikasvusta

kreikan mytologiasta 

joku siinä vierellä jollain häiritsevällä tavalla liian lähellä poimii kai sanat

(vaikken niitä kai kenellekään siellä tarkoittanutkaan)

vastaa jotain vasten niskaa

ulkona tähdet palaa niin kirkkaasti olen varma että sokeudun

unessa on tähtisumua lätäköinä kallionhalkeamissa

ja jääkauden jättämiä uurteita

paidan lävitse erottuva selkäranka kun se kyykistyy laittamaan koiran kuppiin ruokaa ja valkoinen taivas