kylmiä väreitä: 2014

mä en jaksa enää lyödä enkä repiä enkä rikkoa
se kipu ei yletä tarpeeksi syvälle
ei ravistele hereille
osaan enää satuttaa itseäni vain tällä loputtomalla tahmeudella
johon vajoan päiväkausiksi
kaapit tyhjenevät, minä itken ja huudan sängyssä keskellä likaisia astioita
sitten niistän paidan hihaan
nousen ja avaan taas jääkaapin

aamulla suuta on vaikea avata maistuu kuolema
silmien alla painaa kaikki tulevien päivien väsymykset jo valmiiksi
sinertävänä violettina

joku kummallinen
lohduttava lämpö?
vuorovesi
käy minun harteillani ajoittain
vetää keuhkojen kautta verenkiertooni kevyitä heliseviä pakkasaamuja

unissa on keski-euroopan katuja
raskaana roikkuva kesäyön hämärä
kaiken loputon syvyys
jotain mihin sukeltaa
me ja paljaat jalat
sähköä ihon alla ja silmistä katsoo ydinräjähdyksiä
lämpöiset katukivet joiden raoista kasvaa
pyöreälehtisiä versoja ja jalokivenpoikasia
on meren aaltoja aamuhämärässä
ihoistamme irtoaa meduusoja
kuolleita unelmia ja hiljaisia salaisuuksia
rosoiset kallionreunat joilta putoaminen tuntuu
a v a u t u m i s e l t a
koralliriuttoja, viimeisiä hengenvetoja ja valoa
valkoiset hiukset

äiti sanoo täytyy opetella sulkemaan ovi

että mulla on vielä paljon tyhjää paperia

älä jooko kuihdu pois hyi helvetti että se

kipu sen kasvoilla sattuu miksi se näkee

niin hyvin

on aina näh

nyt

sunnuntait ovat aina samanlaisia

humisevaa repeämisen tunnetta

kun makaan sängyssä seitsemän tyynyä

neljä peittoa

ja mietin huomista aamukahvia ja tupakkaa

kirjan sivujen taitettuja kulmia

puolituntista suihkun lattialla istumassa

kun unet vielä tuntuu kirvelevinä ääninä aivokuorella

sormenpään tikit on sähkönsinisiä
paitojen hihat haisee kahvilta tupakalta
purkautuu
särky kulkee hermosolun synapsista toiseen
juuttuu aivoihin

vesi valuu oksettavalla tavalla ranteen sisäsyrjää hihansisään
minun täytyy kirjoittaa on pakko
muistan sen nyt kun luen sivun toisensa jälkeen
parin vuoden takaisia
viskin katkuisia öitä puhdasta euforiaa
kun söin lunta ikkunalaudalta jouluyönä
aikaa jona iho vasta oppi ottamaan vastaan tyhjää vihaa

on kirjoitettava on revittävä
vaikka palaa hengiltä tähän hitaaseen ruostumiseen
unohtaa iho
olla pelkkiä tyhjiä aistihavaintoja

ei minulla ole muuta kuin karkaavat sanat
joilla ennen metsästin
vaanin olin niitä pienen lapsen kuhmuraisia polvia
valkoiset takkuiset hiukset ja parkiintuneet jalkapohjat

säkenöivä voima ja sisäinen solarium
never gonna break never gonna break

vielä minä muistan

niillä minä revin ja pakotin
tähtäsin ja t a p o i n
mekaanista kylmää taidetta
väkivallankumous ja aamun tullen savuavat barrikadit

on kirjoitettava on on on

sääressä avaruuslaastari

jota olen säästänyt lompakossa kuukausia

sain sen aikoinaan siltä yhdeltä

jonka silmissä on jotain pelottavan

hyvää, rehellistä näkemistä

turvaa

toivon että se laastari syöpyy ihooni kiinne

ikuisiksi ajoiksi, kasvaa osaksi minua ja

piilottaa alleen minun rumuuteni

jota kovin yritin yöllä repiä irti

kynsien alla verta ja tärisevät sormet

jotka hakevat tölkkiä kerta toisensa jälkeen

kaipaan terävää

kaipaan kliinistä valkoista

puhdasta ja tarkkaa

metallinhohtoisia unia

joissa olen läpinäkyvä

ja voin koskea ihoni alle

kiskoa ulos mustuneet kuolleet keuhkot

ja täyttää itseni tyhjyydellä

mutta olen hukannut sen kosketuksen ja

jäljellä on vain leipäpussin sulkijan

rosoisen tylppää reunaa

joka repii rumasti ja jättää minut

tahraiseksi niinkuin niiden polttavien

silmien katse siellä ällöttävän

kostean lämpöisessä hämärässä

joka on minussa ja silmäluomieni alla

ulkona taivas on matalalla ja

koskee melkein hartioita

painaa hankeen makaamaan kasvot

maata vasten niin että kylmä imeytyy

läpi sisäelimien, keväällä ojan pohjalla

olisi vain naarmuisia luita

ja ehkä ketunleivänlehtiä

and if I found time

we'd go away with your way

so watch what you say

there's a beast that's in me

shine, shine on (me)

nyt kun mä katson kaikkea kauempaa se talviöiden ahtaanoranssi taivas
(joka taas tunkee läpi ikkunoista ihohuokosista)
ja kaikki se valosaaste näyttää tyhjän selkeältä

ei ei ei ei hys olen varma että tämä on vain sen tyhjän kellertävän keinovalon aikaansaamaa
en minä oikeasti tarkoita enhän
ehkä se lähtee minusta jos annan rystysten puhua puolesta
säkenöiviä valoja leviää ihoni alla
kumpa minussa olisi tarpeeksi jotain, että saisin aikaan kipinöitä

kuolleita (perhosen) hapertuneita siipisoluja
painavaa syvää vettä
sitä jotain, mitä aina pitelit hieman siellä harteiden yläpuolella
olin pari rikkoutunutta rannetta lisää
jotain mihin on helppo unohtaa se todellinen kipu siellä
se hitaasti palava ja polttava revontuli
ne menneet vuodet
(hukut matkalla takaisin niiden luokse)
sitä minä olin jotain lämpöä niihin vuosien jäädyttämiin luuytimiisi
jotain korvaamassa, jakamassa sen tyhjän ahtaan tunteen
kun plussa asteita ulkona se eräs kadunpätkä peittyy hitaasti valkoiseen
kun painava pehmeä kuolema valui uudenvuoden aattona
ja se väritön oranssi vasta nousi taivaanrannasta

en minä oikeasti niin ajattele uskothan
ei mikään siitä ole sinun syysi
minä olen tätä varten olen olen vain sitä varten eikö niin?
shhh sulje silmät ja paina iholle keksittyjä kosketuksia

minä pelkään sinua ja pelkään sitä miten olet mennyt pois
tiedän ettet minua varten muutenkaan ei älä ajattele tätä niin en tarkoita
syyttää
pelkään miten kaikki katseet ympärilläni ovat kovia ja lujia
lasisen särkyviä ja t y h j i ä
pelkään niiden kylmiä ja etäisiä sormia jotka säikkyvät minun rikkinäistä pintaani
pelkään niiden kokonaisuutta ja pehmeitä reunoja
niiden ahdasta ymmärrystä joka tarvitsee sanoja
(joiden takia tukehdun olemattomiin pois miksi avasit suusi kuuleekohan viereinen makuuhuone ne rystysten hiljaset solvaukset)

minä tahtoisin olla vihainen tahtoisin unohtaa

olla kuin en muistaisi niitä avunpyyntöjä ranteidesi

sisäsyrjällä maapallolampun lämpöisessä udussa

en sitä aurinkoista tyhjänkylmää aamua bussin penkeillä

kuulokkeista the strokes ja the smiths kun valo ei vielä sattunut

there is a light that never goes out

mutta en minä koskaan voisi

en osaisi ei miten muka edes

minulla on vain niin ikävä niin paljon

on enää vain tyhjää talvivalojen taivasta

ei enää sitä syvää pimeää palavaa sinivihreää

ensimmäisten pakkasöiden jälkeen kylmissä auringon nousuissa

junan lämpöisen hämärien loossin ikkunoiden takana

ei sitä syvää lempeää turvaa

puhtainta hyväksyntää ja jotain

tyyniä järvenpintoja aamuhämärä ne heinikoista nousevat unet usvat

hiljaista panhuilua ukulelella the cave

parvekkeella aamulla herätessä se humala

lämpöinen loputon valo

sinä olet aurinkotuuli pehmeää hiljaista valoa

silmät ummessa se hymy

tyhjään taivaaseen tähtisumuihin katoava revontuli

älä mene vielä älä ethän vaikka mikään ei ole sama

sinä et eikä se toinen palava ketuntuli

"älä sä lähe siitä pliis älä lähe

älä päästä musta irti, älä ihan vielä

oo vielä hetki"

olen niin väsynyt tarvitsemaan

onko mun pakko olla täällä

aivokuoret hajoaa hitaasti kipeiksi sirpaleiksi

joku jatkuvasti jankuttaa korvani juuressa

tahdon oksentaa ja itkeä

en osaa kumpaakaan,

vain tukehtua hiljaa omaan naiiviuteeni

saanko vain

ovi auki

ikkuna ja neljä kerrosta

tyhjää

asfaltille auenneet kallonkuoret

sadesumua aina iltaisin ikkunoiden takana katselen tehtaiden utuisia valoja

nukahdan nojatuoliin pehmeän tasaiseen särkyyn

yritän unohtaa

ennen yhtätoista aamulla olen syönyt kolme leipää
yhden riisikakun
palan porkkanakakkua ja klementiinin
juonut kahvikaakaota

istun tyhjänä siinä valkoisen valon keskellä
katselen ikkunaruutujen kuurakuvioita
ja pelkään
pelkään niin helvetisti että tuntoaisti alkaa kadota
pikkuhiljaa
alkaen sormenpäistä

suljen silmäni, pikkusisko laulelee saamenkieltä jäljitellen
joikaa itsekseen sohvan nurkassa
silmieni takana kuolen kuusitoista kertaa
niinkuin öisinkin
aamuisin herään tuijottamaan kattoa enkä uskalla katsoa ranteitani
jos ne vaikka oikeasti aukesivat

milloin tämä kaikki lipsahti taas takaisin tähän?

täriseviä käsiä vessan sinisenkirjavalla räsymatolla

keltainen valo

sitä kituttavaa ruosteenpunaista jota en uskalla laittaa enää kunnolla juoksemaan

tuntuu niin väärältä

täällä valon kodissa kaikki se kuukausia vaalimani pehmeän ehjä valkoinen taas

ratkeaa

shhhhhhh

(minua pelottaa niin saatanasti mennä takaisin kotiin

sinne missä odottaa punainen ja tuomitseva viisari

ei ei ei ei mikä helvetti minussa mättää niin

anteeksi äiti etten minä osaa)

hetket joina istun tässä ja lävitseni kasvaa hitaasti auringon kalpeita säteitä kuolleen vaaleanvihreitä taimia haurasta lehtivihreää

ei minulla ole sanoja sille kun soluseinät iholla hajoavat hiljaa ja huuto lähtee jalkapohjista tavoittamatta koskaan äänihuulia

on sitä pelkkää hidasta kiduttavaa palamista
pehmeän kosteaa mätänemistä
silmäluomien alla vuodet ruostuvat reunoiltaan karrelle

jossain juuri ja juuri tuntoaistin ulottumattomissa

siellä kielen alla

sekoittuu ne katkeran tummat vellovat maisemat harmaana tyhjänä takana ikkunalasien

joiden pintaa pitkin juoksee lujaa lämpöisiä kyyneliä

joen häviävä jääpeite aamuisin kun

kuollut varis kurottaa sulkineen alta autonrenkaan

aaltoina tuuli hukuttamassa minua

kun mukulakivi on lempeän syvänsinistä

ja aamuyön kylmät tunnit

joina tahdon unohtua sormenpäihin vasten kyynärvarren syrjää

korvan takaa aukeaviin kiduksiin ja nousuveteen

matalalla maidonkaltaisen sumun läpi lentäviin valtaviin sudenkorentoihin

??????????????????????

ihon alla sekottuvat

ääni ja valoaallot

tyhjää säteilyä

loputonta virittymistä

jonkun on pian repeydyttävä

pienen kellarihuoneen ääriviivat häviävät

on vain se tatami johon painan sitä toista elävää hengittävää ihoa

on vain kirkasta euforiaa

ei kipua eikä kuumaa tai kylmää

ei niitä toisten silmiä katsomassa ei edes sitä jota vastaan tappelen

elossa elossa elossa

keuhkoni tahtovat huutaa ja minussa ei ole enää ihmistä ei sitä ääriviivatonta väärää

olen vain puhdasta radioaktiivisuutta

eläimen höyryävä hengitys se joku sisuksia suloisesti syövä hidas palaminen

loputonta tyhjää ja kevyttä voimaa

joskus myöhemmin

voitettuani sen päämäärättömän painin

jonka ainoa tarkoitus oli kai ääneenlausumaton yhteinen toive tuntea jotain oikeasti

ihon lisäksi sen alla ja jossain siellä selkäydintä syvemmällä

makaan siinä ja huone palaa hiljalleen kulma kerrallaan

iholle nousee hiljaksiin vaisuja taimia

leviämään pitkin poikin

ujoja pieniä nuppuja jotka vasta aamulla kukkivat pitkin polvitaipeita ja kyynärvarsia

kun ulkona aamun valo on puhdasta ja

naapuritalon piipusta nouseva savu nöyrtyy matalalle vasten nurmikkoa

aamuyöllä unet jo silmäluomien alta karkaamaisillaan

minä puhun kai ääneen tähdistä ja meristä ja aalloista ja lintujen pyrstöjen muodoista

siipien väreistä ja korallien vuosikasvusta

kreikan mytologiasta

joku siinä vierellä jollain häiritsevällä tavalla liian lähellä poimii kai sanat

(vaikken niitä kai kenellekään siellä tarkoittanutkaan)

vastaa jotain vasten niskaa

ulkona tähdet palaa niin kirkkaasti olen varma että sokeudun

unessa on tähtisumua lätäköinä kallionhalkeamissa

ja jääkauden jättämiä uurteita

paidan lävitse erottuva selkäranka kun se kyykistyy laittamaan koiran kuppiin ruokaa ja valkoinen taivas

tajusin puhuvani usein aalloista ja nilkoista
mietin mikä niissä
ja kivissä

lasinsirurantoja ja valkoinen taivas
en erota enää unia en ääriviivoja en kevyttä ja painavaa

seison taas liikennevaloissa ja
on niitä tumman sinivihreitä iltataivaita sitä pehmeää valoa ahtaan katuvalon oranssin taivaan alla on tähtikuvioita lakananreunoissa on öiset märät hopeaiset kadut on niitä kapeita kiemuraisia juurten mutkalle painamia polkuja on shhhh ja se on se kun
laitat silmät kiinne ja hymyilet
pienesti
koko maailman painolla

niin siinä minä seison valkoista valkoista valkoista
tuuli on lujaa ja terävää vasten poskia
lyhyen lyhyiksi kynittyjä niskahiuksia
en osaa kuin katsoa valkoisten väliin jäävää kiiltävää mustaa asfalttia

tuntuu kuin sormistani putoaisi jotain
pikkukiviä jonnekin
sinne kuolleeseen suihkulähteeseen yöllä?

olen niin pahoillani niin---
voisimpa vain korjata kaiken
laittaa taas teidät kaksi pientä palavaa punatukkaista
käsikäteen pyörä ja tarakka ja
turva

but I will say for you
anything you need to hear
I mean it
take the longing from these restless eyes
and keep it
as long as you need it

helvetti

nyt täytyy ottaa askelia takaisinpäin
ainakin hetkeksi
keräillä matkan varrelle putoilleet kivet takaisin taskuihin painamaan
pakko, ennenkö joku pyytää astumaan sille punaiselle viisarille
en kestäisi nähdä taas sitä pelkoa ja surua ei en

kaksi viikkoa aikaa haalia ylle pehmeitä kerroksia
sitten saan taas hengittää
tyhjää tyhjää tyhjää

kylmää kylmää kylmää rikkoutuneiden aallokoiden rippeitä vasten nilkkojeni luita

silmäluomieni alla on vain se kalpea aamuaurinko

ne tyhjät yksinäiset aamut ja kuolemaa lainehtimassa kaduilla

kaunista niin kaunista että jonkin oli pakko mennä rikki ja

en ymmärrä miksi se kaikki sattuu niin

ettei mieleni anna minun muistaa

ne olivat vielä valoisia päiviä ne olivat

vanhoja junan vaunuja

we are setting fires to our insides for fun

sinne jäivät minun askeleeni

siellä ne ovat edelleen ja ihoni alla on sitä kylmää aurinkoa

särkyä

en uskalla antaa sille sanoja en jaksa avata luomiani ymmärtääkseni

miksi kaikki painoi silloin niin paljon vaikka todellisuudessa kannoin ylläni kovin vähän kiloja

nämä soinnut ovat liikaa kaikkea nämä ovat väärin ja ikuisesti se auringon valo aamulla en osaa kertoa siitä eikä minun kuulu

minun kuuluu vain pelätä hiljaa

sulkea silmät

antautua sihen tuttuun tyhjään

vaihtuviin valoihin junan ikkunan takana

vaihtuviin askeliin kasvoihin

minua pelottaa, olisiko joku, minä tahtoisin vain---

mutta shh ei ei se ole minua varten

minä seison ja minä nostan

olen sitä valkoisena palavaa jotain

minun täytyy on pakko

sillä ilman sitä minusta on jäljellä

lyhyitä hengenvetoja liian kylmässä ilmassa

tyhjyydeltä sulkeutuvia silmiä ja

my body is weak feel my lungs give up on me

anteeksi yritin kai kysyä että
tarvitsetko tulenko mukaan vienkö ulos tai jotain
mutta en tiedä en uskaltanut kun
hh
se on niin vaikeaa muiden silmien alla pelottaa jos ne vihaa
(varsinkin ne yhdet)
tai käsittää väärin tai jos kaikki on taas jotain viime kevättalvea
mutta tiedäthän olen tässä aina ja otan kiinne jos kaadut
ei haittaa
ei tarvitse hävetä
kaikki on hyvin

mutta anteeksi okei? olen kauhean pahoillani kyllä minä näin
minun olisi pitänyt----

oikeasti en tahtonut kysyä miten matka millaista siellä oli
olisin vain tahtonut sanoa miten kauhean
onnelliseksi? (mitä se tarkoittaa en oikein tiedä onko se oikea sana)
tulin kun seisoit siellä yhtäkkiä ja
niin, vaan olit
yritin kauheasti olla itkemättä, ihan tosi
mutta tuntui aalloilta, kevyiltä lämpimiltä sinivihreiltä
vasten nilkkoja
kiitos kun tulit takaisin
(kun unissa kai pelkäsin ettet tulisi, olisi vain valkeita luita kirkkaassa vedessä rannalla jonka kiviin on uurtunut kyyneleiden jälkiä)

tänään illalla nousevassa usvassa nilkkoja myöten unien aalloissa seisoin hengästyneenä

päätäni puistellen
ei en tahdo kuolla en en en

en ollut aivan varma kuuluiko minun olla kauhistunut vai iloinen
revetä kuin supernova säteilynä pitkin poikin pölyksi vai kaatua kasaan yrittäessäni puristaa itseäni takaisin kokoon
katsos, entropia kun on hajottanut luuytimieni tomun kasteiseen nurmikkoon

niin, mutta siinä minä seisoin
unet nousivat hiljaa hiipien peltojen terävästä sängestä
kuu oli ruosteenpunainen
rikki ja väsynyt ja silti niin saatanan kirkas ja valtava

lämmin

on liikennevalot (miksi aina liikennevaloissa jotain)
kummaa kevyttä ja nopeaa tyhjää ilmaa
kirkasta
aurinkopölyä juuttuneina niihin silmiin

ojennan sille anorakkia
"pitäisitkö hetken"
se kysyy mitä taskuissa on, sanon kiviä

"ettei tuuli vie sua kun oot niin pieni tyttö"

jokin mun sisällä kääntyy nopeasti ympäri, jotain kuumaa ja kirkasta
se pistelee ja palelee ihon alla
hymyilee minun kasvoilla
niimpä, minä totean
niimpä

minä pidän ne kivet taskuissa
ne kivet jotka näyttävät veren tahrimilta
jotka keräsin sieltä missä pystysuorat kallioseinämät olivat itkeneet itsensä pieniksi sirusiksi
oli pehmeitä varjoja ja kovaa valoa

mielelläni en pitäisi niitä kummallisen ystävällisiä aurinkotuulisilmiä mielessäni
mutta kaikki siinä on kumman pehmeää ja vaaleaa
silmiäni tai ihoa ei särje sen katse tai sanat
mutta ei? ei

olen viimeaikoina miettinyt, kumpaa blogia oikein kirjoitan anonyyminä

juuri nyt joku määritelmien ulkopuolella oleva harsomainen lasi sisälläni hajoaa slowmotionilla
musiikki painaa sitä halki ja
kaupunkien valot varpaiden alla
kun tuuli tuntuu aalloilta ja värit ovat veden alta
valoja ja kadut lainehtii tulta
taivas on alhaalla ja ahdas, tältä kai tuntuu akvaario

katson levotonta vettä katson kaupungin valoja vastarannalla leikkimässä
valoja veden alla
samoja valoja kuin joskus minun rintakehän alla huutamassa
sitä valoa jota sinä hengitit vierelläni hiljaa sinne pieneen huoneeseen täynnä lainatähtiä
yön syvinä tunteina

ja minulle kasvaa taas ne metallinsiniset terävät siivet sieltä ne tulevat kyllä kyllä kyllä
turvakseni
hiljaa ihon alta kurkistavat
kurottavat ulos lapaluiden ytimistä sieltä missä jokin on ollut pielessä niin pitkään kun muistan
läpi ihon ja jättävät jälkeen avaruuksia iholle
enää en pelkää pudota
ilmaa siipien alle
uloshengitys ja en tarvitse niitä sokeiksi käyneitä kuiluja kasvoillani, voin katsella ihoni itkevin silmin

tänään ei pitänyt

ei ei ei

vaan silti ne lusikalliset jäätelöpaketista

jota jaetaan sen erään ihmisen

(johon vuosi toisensa jälkeen ripustan ajatuksiani liikaa

(ja sitten hirttäydyn niihin ajatuksiin))

poikaystävän kanssa

se asunto on pieni ja suloinen

seinillä kirjat taiteesta historiasta yhteiskunnasta luonnosta kiipeävät kattoon asti

lattiat ovat pehmeäksi käveltyä puuta

saavuin sinne sen poikaystävän tarakalla

kaikki on oksettavan ironista

liian kaunista

ei tänään ei tosiaan pitänyt

silti alepan kassalla maksan 27 senttiä

banaanista

(muttakun mua heikotti mutta kun jalat ei kantaneet enää. olin joskus parempi tässä, kiipesin helposti neljänteen kerrokseen kahden päivänkin paaston jälkeen)

ja silti

silti silti minä vielä syön jonkun leipää
(kai joku minussa tappelee sitä valkoista tyhjyyttä vastaan joka on taas alkanut varastaa pehmeitä kiloja yltäni)

ja makaan painin jälkeen polvet kurassa nurmikolla

katse eksyneenä mustiin aukkoihin

raajat tunnottomina

silmät eivät jaksa katsella

vatsa tahtoo kääntyä ylösalaisin

sitten se halaa
nämä on kai hyvästit
vuodeksi ainakin
sormet niskan paljaalla iholla ja
ihon alta terävinä kurkistavilla niskanikamilla
(niistä olen aina ollut ylpeä)
ja se henkäisee vasten korvaa
katsoo sillä tavalla josta en ole varma tahdonko tulla katsotuksi niin
osittain kai säälien

jään seisoman keskelle kosteaa nurmea ja ilta-aurinkoa
minussa on niin paljon tyhjää
en tahdo katsoa en hengittää
jossain luiden alla kylmyydessä keuhkoni hapertuvat halki hiljaksiin
ja sisälleni valuu hiljaisia huutoja ja sudenkorennon siipisoluja

tahdon vain avata tämän levottomuuden
loputtoman huudon ja tyhjyyden
lopettaa tukehtumisen
nyt heti
avata iholle kiduksia hengitysteitä
punaisia jokia tähän valkoiseen loputtomuuteen

miksen minä koskaan riitä
en en en
ei ne halua ei en kelpaa shh
häviä pois
läpinäkyviä luita ja anteeksipyyntöjä

loppu odottaa tunnen sen hengityksenä niskassa sormina kylkiluina
minun sinun hänen herra presidentin
??

valtava kuusi rannassa kaatuu kohtaan, jossa äitini pari lyhyen lyhyttä
elämän mittaista minuuttia sitten
sulki päivänvarjoa

kolme muuta valtavaa kuusta kaatuvat senttimetrien verran ohi talostamme
taittavat hieman peltikaton kulmaa
ja pikkusiskoni jatkavat loputonta lapsuuden liekillä palamista vielä hetken täällä

ja minä
minä olen kaukana jossain missä taivaat palavat yllämme ja satavat alas kuumana vaaleanpunaisena
ja seison siinä mukulakivellä ilman kenkiä
on koira on äänet jotka muistuttavat laukauksia

kaikki kaatuvat ylleni lävitse ihostani
polttavat läpi luuytimien
ydinräjähdyksiä
unissani ja
aamulla tunnen niiden kosketuksen vielä olkapäillä
solisluukuopissa ja
alaselässä ihosta kurkistavilla selkänikamilla
"olen tässä olen tässä"
sanat kaikuvat alitajunnasta vielä valveillakin

kaipaan kun

everything is quiet everything is
cold
(we walk alone)

tiedäthän, sinua minä kaipaan

tiedän ei minulla ole lupaa tiedän tiedän tiedän anteeksi

kanssasi sain olla yksin
hengittää
en osaa kertoa siitä
se on sitä talvitaivaan väriä joka ei ole keltaista eikä sinistä
se on maapallon lampun lämmintä väriä
luotan liian usein liikaa siihen tunteeseen ihoni alla
että sinä tiedät kyllä
ainahan sinä

katso tähtiä

kaikki tapahtuu järkyttävällä tahdilla
ikäänkuin liian nopeasti, mutta venytettynä hitaaksi
en tiedä miten siitä kertoisi
tukehduttaa
törmään yllättäen vanhoihin palasiin
siruja sieltä täältä
ja se tuntuu kummalliselta vasten tätä uutta ihoa

on kuvia ja kipuja joiden todenmukaisuutta joudun epäilemään
kofeiini tärisyttää käsiä ja ääniaallot tuntuvat menevän ihosta sisään
ikäänkuin vesi lainehtisi minusta läpi
joku jossain rintakehän alla on jumissa ja kädet nykivät
tietämättä mitä tehdä
aukea nyt jo, helvetti
kuuntelen samaa kappaletta aikojen takaa uudestaan uudestaan uudestaan

odotan
että tämä mania kiipeää huippuunsa ja voin hengittää
siihen asti aion pyöriä tietokonetuolillani
kuunnella aaltoja
antaa unien tulla ja mennä

on smaragdinvihreää nurmikkoa lumihangessa keskellä liikenteenjakajaa
jossa seison ja odotan vihreää valoa
en pysy pystyssä

silta ylittää junaradan
katson alas asfaltin rakosista
ja tiedän että kaikessa on jotain hämärää
kävelytie ei ylitäkään siltaa tällä puolella
on vain paksua usvaa

ja sitten tulee se valkohiuksinen tyttö joka on kuin elämää vangittuna ihon sisään
ja se taklaa minut ja minun eksyneen ruumiini
pitää ranteista, kaikki siinä palaa ja se on niin elossa että minua pyörryttää
se sanoo että sillan ilmastointikanavissa on kaasua
joku aikoo räjäyttää sen taivaan tuuliin
on pelastushenkilökuntaa, tytön äiti
sireenejä paloautoja poliiseja ambulansseja
maailma on kaatumispisteessä mutta se valoa säkenöivä tyttö pitää minua edelleen aloillaan
sen silmät ovat auki ja sen katseessa on jotain lujaa ja vihaista
sen silmätkin tuntuvat huutavan
kun se katsoo etsii varjelee suojaliiveihin puettua pomminpurkajaäitiään

ja kaikki purkautuu yhtä nopeasti
sillan räjäytystä suunnitellut on saatu kiinne
jännite katoaa
ilmaa voi taas hengittää ja minun romahtaessani se valkohiuksinen on siinä
kannattelee minun tärisevää ruumistani
sitten minä oksennan
kaikki on valkoista ja kaikkialla on väljähtäneen sävyisiä ihmisiä
tyttö hukkuu ehjän sillan ihmispaljouteen
jään pesemään hampaitani keskelle ihmisruuhkaa
tyhjänä

aamulla herään hengästyneenä lattialta keskeltä raakaa valoa
hetkeen en näe mitään enkä tunne ilmaa keuhkoissani
kaikki on utua
kaipaan unen terävyyttä ja nopeaa hengitystä
vaaraa vaaraa vaaraa

elämä on pelkkiä aamutaivaita
herään kerta toisensa jälkeen samaan kellonaikaan istun hetken lattialla tilassa jossa
olemassaolo on haurasta
sinivihreät liian kirkkaat aamutaivaat (pidän palaa ihoon kiinne ja putoan takaisin
enemmän niistä myöhäissyksyn tummista ja tukehtuvista taivaista)
lattian läpi uniin joiden

t a s a i s u u s ja loogisuus

ajaa seinille valveilla ollessa

kaipaan sitä kakofonista huutoa ja iholle jääviä kuvia
pimeissä tunneissa

onneksi sirius ja remus tuijottavat toisiaan 40 riviä putkeen (the order of the phoenix, page 84-85)

pehmentyminen tuntuu kummalliselta

en ole koskaan aiemmin kokenut tällaista

en muista miltä tuntuu olla lapsi ja ylpeä siitä että on kasvanut

(pituutta tai leveyttä)

tällä hetkellä kaikki on sekavaa hämmentävää menee ohitse

putoan hetkiin joina levottomuus ihon alla tuntuu räjähtävän

en tiedä miten päin olisin enkä uskalla yrittää juosta sitä oloa pois

(en kuitenkaan jaksa olen kuitenkin huonossa kunnossa)

näen unia aukirevitystä ihosta ja oksetus tuntuu joka jäsenessä

iho kutiaa ja pyytää kynsiä, yrittää huijata minua

minä hakkaan sen hiljaiseksi ja jäljelle jää mustelman väristä kipua

ravitsemusterapia on ohi ja terapeutti tuntui huomanneen tapani

vähätellä ja kiertää hienoin sanakääntein totuutta jota en uskalla

lausua ääneen

tuntuu etten saanut sanotuksi mitään

levottomuus tämä ainainen levottomuus ja tukehtumisen tunne ihossa

ei sitä osaa kertoa eikä kuvailla (yritän kirjoittaa tekstin toteamatta kertaakaan

että en tiedä. on hankalaa)

minua oksettaa minä olen liian väsynyt yrittääkseni ei se aiemminkaan ole onnistunut

ja kai ymmärrän etten todella halua sitä en verta vuotavaa nielua tai ikuista

suhdetta vessanpönttöön

onnistun skippaamaan ateriat iltapäivään asti

niin se aina menee ja sitten minä sorrun ja syön kaiken ympäriltäni

en voi välttää sitä en en en ruoka on liian hyvää ja minä niin huono

jään makaamaan tähän oksetukseen ja en edes jaksa oikeastaan välittää mistään

olen terve olen normaalipainoinen olen olemassa

joskus selaan paniikissa kuvia selaan ja selaan tuttuja tuntemattomia normaaleja

julkisuuden henkilöitä

ihmisiä jotka ovat hyviä ja olemassa ja kauniita ja ihania

ja isompia kuin minä annan tilaa ajatukselle että ehkei sillä olekaan väliä

yritän roikkua siinä mutta päädyn vain kietomaan narun kaulan ympärille

toivoisin vain päiviä joina olisin jotain ilman että yrittäisin olla olematta mitään

ääniaallot on niin kauniita että pelkään tukehtuvani
istun taas odottamassa lämpimiä mustelmia valumassa vasten kasvojani
valo särkee särkee särkee
sirisee
kädet hakevat, hakevat läpi tyhjyyden jotain
alta kylkiluiden, luota ranteen sinisen pehmeyden
vaan se on jo mennyt, kauan sitten ja sormet vaipuvat voimattomina, unohdan hengittää

sekunteja vai tunteja
en osaa kertoa enää
minussa oli joskus jotain, oli syvää vettä, oli aamuyötä ihon alla huutamassa
oli pehmeää kipua
oli
n

nyt istun keskellä liian nuoria raajoja uurtavaa kipua
luita kuluttavaa kammoa
istun tässä ihossa josta pelkään poistua ja jota en ole osannut aikoihin enää rakastaa
tunnen häpeää tyhjän vihan jättämistä jäljistä
kaipaan sitä iholla ammottavaa huutoa kaipaan verisiä kämmeniä kylpyhuoneen lattialla
vaaleanpunaista vettä suihkun kaakeleissa
en tätä loputtomutta jossa käsivarteni muistuttavat minua tyhjistä lupauksista
epäonnistumisista, miten ne tahtookaan tulkita

käyn painavaksi
tahtoisin nostaa harteilleni sen nuoren palon minussa
joka istui bussin penkeillä ikuisessa jatkumossa
sade ikkunalaseissa
never gonna break never gonna break never gonna break
olin niin varma niin täynnä rakkautta niin

niin

unessa minä olen siinä ainaisessa kaupungissa
jonka vain minä tunnen
mutta jossa vain minä en osaa kulkea
ryömin pöydän alle syliisi
muistan pehmeiden käsiesi ihon kun vedän ne ympärilleni ja nenän vasten niskaani
kun nukahdin toiseen valveeseen tietäen tehneeni väärin

seison siinä rantapusikossa
minulla on siniset kumisaappaat
kaikki on aamuyön väristä
eilisen harmaata
tupakansavu vain
sattuu keuhkoihin

ei enää edes maistu sinulta

olen alkanut unohtaa

eikä se tunnu

hyvältä

askel kerrallaan

kosketus katoaaa

siinä hetkessä

jalkani tahtoisivat juosta

paljaina ja ilman valheita iholla

yli veden, aaltojen alle

missä minulta ei vaadita

edes hengenvetoja

(en edes tiedä puhunko nyt kuolemisesta)

olen pahoillani, te lämminsilmäiset onnen sirpaleet

en osaa

en tiedä, miten tarttua

osaan vain satuttaa

ja kääntää selän

niin teen nytkin kun yksi heistä tulee vierelle pyytää sanoja

tuijotan tehtaan piippuja

mietin niitä ihmisiä neljältä aamuyöllä

konehuoneissa sairaalaosastoilla

hän painaa pään vasten olkapäätä

tiedän hänen olevan lämmin elossa

vasten kylkeä mutta minun iho ei tunnista

toista ihoa enää

käperryn kasaan nahkani alla

ja suljen silmät

hymyilen hänelle vähän ja hän menee

minä annan sateen lyödä

painaa hiljaa kasvoille

tummia varjoja

silmien alla violettia

en muista aikaa ilman näitä väsyneitä mustelmia

aamulla havahdun hiljaisuuteen

erään otsa painuneena vasten omaani

sormet tahtoisivat kurottaa vasten sen kiharia niskahiuksia

minä suljen silmät

en osaa kääntää selkääni ajoissa sen enempää kuin ojentaa kättänikään

sillä tiedän

sormien koskettaessa unenlämpöistä ihoa

ratkeaisi kaikki kuitenkin niinkuin kuukausia aiemminkin

junalaiturilla samassa pehmeän hiljaisessa sateessa

mietin miltä tuntuisi astua ulos tästä ihosta

hukun väsymykseen vasten ikkunan takana

avautuvia

unia

noniin shh

nosta se kasaan kuivunut selkäranka sängynpohjalta

(se sentään vielä on hieman tallessa,

terävänä helminauhana aivan ihon alla)

naamioi vaalea vääryys

puhtaan valkoisten löysien lahkeiden alle

sulje silmät sulje silmät

kanna tätä valkoista valheellista unelmaa

hiljaa ja vahvana

huku näihin kliinisiin käytäviin

tottele ja hymyile

ole kaava ja ole ratkaisu

selvää ja suoraa, rypytöntä

sairaalaunivormun helmaa

kaulukset suorassa

silmät kiinne

antakaa mun nukahtaa
antakaa antakaa olkaa niin kilttejä

ei ei eien voi olla tässä ihossa
tuntuu niin p a h a l t a
((((miten miksi apua))))
tukehdun pian
sydänkohtaus, sepelvaltimo repeää

apua apua apua a p ua lopettakaa joku tämä
plii s sss s
miksi mä olen aina se
epäonnistunut
miksen saa voittaa edes tässä

kun kaikilla muilla on jotain muutakin

antakaa mulle takaisin ne luut ja raot ja kovuus ja keveys ja läpinäkyvyys

ne on mun
te varastitte ne(kin)) multa

hetket putoavat harteilleni hiljaa

annan niiden valua

suljettujen silmien takana näkyy hetken

sitä tummaa kylmää sinipunaista

vuoden vaihdos

lukujen vierähdys

aika pakotettuna kehyksiin ihmisten mielissä

a l a m ä k i

kaikki on keltaista ja sirisevää vessan valoa
olen niin humalassa etten näe paljoakaan
olen kiivennyt kylpyammeeseen istumaan
olen avannut puhelimeni takakannen
katselen sinisiä viivoja ihon alla ja kuulen niiden huudon
kai olen liian päihtynyt
sillä jätän ne siniset rauhaan
(vaikka hetken ajattelenkin punaisesta täyttyvää ammetta ja häviämistä siihen tyhjään mustaan
niinkuin kadut ulkona vielä silloin. kylmänkosteaa)
mutta tämä kaikki on loppujen lopuksi epäolennaista
turhaa mässäilyä
minuun piirtyy vain se hetki kun kaadun ulos vessasta
(mutta tulen hiljaa)
jään seisomaan eteiseen, minulla on jalassa sinun housut ja punainen paita
ne kaksi toistensa puolikasta istuvat lattialla, kai, en muista
minun molemmat käteni ovat veressä
sinä katsot silmiin, katsot käsiin, ne menevät nyrkkiin
katsot silmiin, katson pois

te menette parvekkeelle ja jään keskelle tähtikuvioita
kassiopeia
en muista hengittää
pesen veret keittiön lavuaarista alas
(silti tätä vuotta, tätä kehystä tahraavat ruosteenpunaiset ajatukset ja ensimmäisen aamun veriset kynnenaluset)

toinen hetki on paljon aikaisemmin, syksyn pahimman myrskyn aikaan

kaupunki on allani pehmeä

välähdyksiä kaduista, vilkkaista autoteistä, valkoisia puistonpenkkejä

kuolleita ihmisiä toisella puolella katua katselemassa

joiden luo yritän, autojen alle

olen varma ettei minulla ole ihoa

että vereni vain vuotaa kaduille valtoimenaan

hoen, kuolen verenhukkaan kuolen minulla on verenhukka

olin kuin psykoosissa, edelleenkin ne hetket aiheuttavat minussa syviä pelkotiloja

niin kuvottavaa inhoa etten voi sanoin kuvailla

sitten me seisomme sen nuorisotilan keittiössä, yöllä kello kahdelta

sinä pyörryt ja kaadut

olen niin vihainen olen niin sekaisin etten koskaan elämässäni ole ollut

huudan, minä huudan

"teen sen uudestaan ellet nouse ylös"

sanoissani kaikki väärä viha ja katkeruus ja väsymys

joka on kuitenkin todempaa kuin mikään pitkään aikaan

sillä miksi aina sinä miksi helvetissä muka aina sinä

miksi sinä saat näyttää sen kaiken

saat hakea huomiota ja saat sitä saat kantavia käsiä miksen minä osaa

en ole koskaan osannut selittää sitä halveksuntaa joka ajatuksiin sinusta liittyy

olen aina pelännyt sitä ja vihannut itseäni sen vuoksi

sillä sinä olet rakkaimpia

olethan?

muistan myös sametin, tupakantuoksuisen kauluksen

jota puristan sormissani, sattuu

liian lyhyet kynnet

seisotaan katuvalon alla kosteassa pimeydessä

pudotan ensimmäistä kertaa joitakin sanoja

mutta vääriä

en koskaan saa kerrottua sinulle mitä kaikkea sinä oltikaan

sinun hengitys vasten kaulaa ja minä tahdoin kuolla

en tiedä

en vain tiedä

en tiedä miten lopettaa mitään

en vain

niin, mitään

ihoa särkee, olen miettinyt

(vaikka tiedän että se on typerää mutta niin

mikäpä ei olisi)

että miksei kukaan

vielä koskaan

niin

ole tahtonut

ollenkaan tai tarpeeksi

pitääkseen kiinne

edes pienimmän hetken

mikä minussa on niin väärin?

tai niin, ehkei minua vain ole tarkoitettu
pelkään, etten koskaan
tiedän, etten ansaitse
silti salaa ihon alla olen pelkkää kaipuuta

värit synkän kauniit
ympärillämme

kun me luulimme ikuisuuden olevan jotain kestävää
ja me päätimme kuolla nuorina

totuus hukkuu kemikaaleihin elimistössä

minä vuodan

ulos heidän harteilleen ei ei eieieiieieiei

nyt minun täytyy

pudota

ne olivat sanoja joita ei kuulunut sanoa ääneen

en koskaan tahdo selvitä tästä ilta-auringon nurmion viistosta valosta

en tahdo tietää

en kohdata tyhjyyttä

en ääntä valoa huomista

~~en tahdo elää~~

miksi miksi miksi

miksi

minä

en minä halua en

tukehdun tähän kaikkeen

nyt minä putoan en katso ketään koskaan enää

paitsi sinua

olen niin pahoillani sinä

silmäni kaipaavat sinua

sinun hiljaisuuttasi

anteeksi

en vain tiedä mitä muuta tekisin

kuin vaatisin putoilevia sanojasi

(tai sitten sen yhden kosketusta junalaiturin laskevassa auringossa mutta se on väärin)

kaipuu on minussa niinkuin minä sen tummissa väreissä

tule luokseni tule

tule luokseni sellaisena

sinuna

kun et vaadi mitään

en minäkään koskaan tiedäthän

paitsi en anna sinun kuolla sinne hiljaisuuteen en suostu

(ja sitten on se jonka elinkuukaudet kuolivat pimeän syksyn mukana

pois luotani

kylmenevien vesien mukana

yritin haalia häntä luokseni

sormeni tapaavat tyhjää eikä hän puhu minulle enää edes keittiön tyhjässä valossa

~~miksi sinun piti~~

~~ei)eik~~

iho avautuu

valittamaan

itkemään hiljaa tihkumaan tuskin lainkaan

kun paniikki hakkaa minua

keskellä vieraita kaakeleita

kynsien on pakko upota jonnekin

kirvelee paidan helman alla

kun tulen ulos oven takaa sen silmät ovat minussa

se näkee tiedän, minä nauran

"kaljaa", kävelen pois

ja se kertoo vanhasta suolasta

sen sormia niskaani

en tahdo tätä

tahdon vajota parvekkeelta

kohti asfalttia

joka ei vaadi minulta muuta kuin haljenneen kallon

---

eikä mun pitänyt uskoa

ei koskaan pitäisi

itseäni ja narsistisia ja vääristyneitä mielikuviani

sillä kai minä aina tiesin

ettet sinä

kunhan vain silittelet hiuksia huviksesi

selkärankaa

tiesin tiesin tiesin vaan minulla on tapana sysätä itseäni suuntaan josta pidän

tiesin

silti se tuntuu

tuntuu lujaa kun sanat nykivät ihoa samoin kuin pienet neulat

pistävät minuun reikiä ja ne harhaluulot

- minä, sillä muuta en ole ollut aikoihin kuin pelkkiä turhia uskomuksia ja kulisseja kirkkaudesta -

valuvat ulos hiljalleen

kauniiseen iltataivaaseen

en silti riko ethän sinäkään siellä idemmässä

miksi minä olen niin helppo

ja silti kukaan ei tartu kunnolla

käytävät ovat sinisiä
väri luetaan kai rauhoittavaksi ja lempeäksi
minulle se aiheuttaa uppoavaa tunnetta vatsan seudulla
äänet ovat teräviä
pinnat epätasaisia
en tunne käsiäni

melkein kymmenen minuuttia myöhässä se sitten saapuu
vähän joltain eläimen poikaselta näyttävä mies sinisessä paidassa
(helvetti saanko jo oksentaa)
säälin sitä samantien ja kaikki kallistuu entistä epätasaaisemmaksi
seuraan sitä kai
käytävän perälle, oikealle

sohvakin on sininen
puran puolet hihansuusta tunnin ja kahdenkymmenen minuutin aikana
hengitä yksi kaksi kolme
(rentoudu ei saa jännittää lihaksia niele pakkoliikkeet ja pidä silmät auki älä revi kynsinauhoja istu aloillasi sillä on psykologinen koulutua se lukee sut muuten kuin avoimen kirjan)
valheita alkaa putoilla sitä enemmän mitä kauemmin sinipaitainen tuijottaa
sen sanat tekee totuuksista turhia ja nielen ne sanojen välistä takaisin vatsanpohjalle

syiksi minulle luetellaan muunmuassa sukupuoli ikä ja seksuaalinen suuntautuminen
ja
"sun täytyy vaan kieltää niitä ajatuksia ja tehdä asioita joista tykkäät"
hymyilen nyökytän
kunhan vain tietäisi miten kiskoa itsensä irti siitä lamaantumisesta, irti sängynpohjasta ja ajatuksista jotka ovat loputonta tyhjää, miten lakata avaamasta ikävää iholle
(tosin omin avuin olen raahannut ruumiini kuivalle maalle maannut henkeä haukkoen iho ehjänä pian kaksi viikkoa kaivaten keuhkoihini vettä)

pino paperia
tee näin jos paniikkikohtaus
kiitos hei

ulkona itken ja happi katoaa
sade valuu korvien takaa kasvoja pitkin niskasta kauluksesta sisään
suljen silmät
en osaa hengittää
ensimmäisestä selvitty
jäljellä vielä ravitsemussuunnittelija ja lähete jonnekin

pitkästä aikaa katson laiturilla junaa silmiin
sinipaitainen mies käski etten saa tehdä itselleni mitään ja me lyötiin kättä päälle

hymyilen

(ja äh vittu
anteeksi sinä
sinä siellä bussin nurkkapaikalla
kyllä minä kai aioin tai jotain yritin oikeasti mutta
painovoima tai jotain
monesti minä katsoin sieltä
olit ihan ulkoilman värinen
sinisenharmaa
olisin halunnut ojentaa kättä
anteeksi, eikä kyse ole nyt mistään pakosta
vaan olisin tahtonut
tiedäthän
mutta ajattelin kai liikaa
kylmää ja pimeää ja
seuraavia vuosia ja pelkäsin niin
että silmät piti sulkea
putosin
korkeushyppääjän painajainen
ajattelin rikkinäistä ihoa
hyssyttelin ja keinuttelin itseäni hiljaa
annoin niiden repivien naurujen lyödä minut hajalle
joku hakkaa muovipullolla päähän ja nauru valuu minusta ulos kuumana nauhana
uupumusta
sitten ulkona seison siinä kasvot vasten sadetta
ja toivon että ne ajatukset peseytyisivät minusta
jäisivät sinne vieraalle maalle
en edelleenkään tiedä
osaa
vaikka katson sinua olan yli
pistän vain käden nyrkkiin
kun se tahtoisi tarttua
paidanhelmaan sormiin olkapäähän mihin vaan
en minä tiedä. annathan anteeksi?)

tässä se nyt sitten on
seinä
en voi päästä tästä enää valheilla ohi
ei, niiden avulla olen vain tukkinut viimeisenkin tien ulos
ja tämä kaikki romahtaa hidastuneesti
kuin unessa
harteille ja ihon lävitse

olisi pitänyt jättää se eräs ainoa sopiva musta ihonmyötäinen paita sinne kaapinpohjalle
äiti tuijottaa
tuijottaa ja tuijottaa ja tuijottaa
kun yritän kertoa sille jotain yöllä näkemistäni unista
se toteaa
"oletpas sä laihtunut"
naurahdan, nykäisen paidanhelmaa
aijaa no en mä kyllä oo, äiti hei mä oon aina ollut vähän ...tällänen
(mikä on ihan totta itseasiassa. kerrankin. koska tälläkertaa en edes ole laihtunut. ironista)

se kurtistaa kulmiaan mutta nyökäyttää
alkaa puhumaan kasvissyönnistä
"kuinkas paljon sä oletkaan laihtunut?"
käännyn laskemaan vettä hanasta, tiskipöydällä odottaa hapankorppu

en mä tiedä en kiinnitä sellaseen kauheesti huomiota, en ees muista millon viimeks kävin vaa'alla
"käyppä nyt vilkasemassa"
valehtelen neljä kiloa yläkanttiin
silti sen kulmat kurtistuu ja se kysyy pituutta, sanoo että oothan sä aina ollu vähän tollanen joo

mutta
ei se kyllä enää saa pudota

minä puistelen päätäni ja vaihdan aihetta
juon vettä
pikkusiskot saapuvat keittiöön ne ovat pelkkää ääntä ja liikettä ja kiire tarttuu äidinkin helmoihin
vie sen ulos ovesta
hapankorppu päätyy roskikseen
en saa puoltakaan kuppia kahvia alas
mitä helvettiä

ja iltapäivällä se sitten hymyilevin silmin kertoo
"soitin sun koululääkärille ja se sano varaavansa sulle ravintoterapeutin"
kynnys sattuu yhtäkkiä saatanasti jalkapohjiin ja hymyilen sille nyökytellen
se on huolissaan ettei osaa kasvisruokkia mua oikein
yritän puhua väliin vegaaniliiton sivuista
se jatkaa ja kertoo että saan kohta viestillä ajan jonnekin
mitä helvettiä?
se tahtoo että tuon sille jotain konkreettista
"jotain ohjeita ja neuvoja kun en mä ymmärrä kasvisruokavaliosta vielä tarpeeksi"
(ehkä olisi sillon puolitoista vuotta sitten kannattanut ottaa selvää)
oon varma että se tahtoo vain numeroita paperilla

vaihdan paidan

iltapäivällä syön taas monien päivien edestä ja suljen silmät peilien kohdalla nielen sitä pettymystä ja kaipaan tyhjäätyhjäätyhjää heikotusta jaloissa
hys

en halua en halua voiko mut muka pakottaa tällaiseen miten tästä pääsee ulos ne laittaa mut kuitenkin johonkin mittaukseen
ei ei ei ei ei
otin jo yhden helvetin ison askeleen
"ulkopuolinen apu"
huomenna kello 13:30

entäs jos en menekään

tässä tekstissä on typerä yhdyssanavirhe

ympärillä valkoiset kaakelit humisee
hiljaa
nielen valkoisia ajatuksia yhden toisensa perään
1600 turhauttaa
ei riitä edes turruttamaan pois tätä tyhjyyttä

enjaksaenjaksaenjaksa en vittu jaksa
turpa kiinne
nouse ylös, pakkopakkopakko
kukaan muukaan ei muuten nouse
nostanostanosta
olet ainoastaan sitä varten
olen tässä
o l e n
(en edes en ole aikoihin ollut)

löydän painokäyrä papereita kolmen vuoden takaa
oksettaa
onneksi minulla ei ole enää ihoa
ei luita
ei mitään
katson vierestä miten ruma väärä fyysinen minä
kiipeää portaita seisoo liikennevaloissa avaa suutaan

silloin keskiviikkona rekka pyyhkäisee minusta puolet mukaansa
ja jättää loput kuivaamaan näkymättömiä kyyneliä
piiloon paidan hihoihin

niin
nouse nyt
nouse ole hiljaa laske vektoriyhtälöt
ole vain suuntaa ja nopeutta
hiljaa
tasaisesti ja loogisesti

esitän loputtomia kysymyksiä
öisille ikkunanpielille, joihin nojaten tuijotan
tuijotantuijotan
kunnes jäljellä on vain tyhjää,
loputon avaruus, joka vain leviää
joka sekunti olen yhä kauempana kaikesta

olen kyllästynyt tyhjyyteen jokaisessa sanassani

ei minusta ole tällaiseen

tiesin sen jo joskus vuosia sitten istuessani sängyn reunalla

äidin sormet selkärangalla

kysymykset minun harteitani painavista ajatuksista

"oletko sinä masentunut"

en minä tiedä mitä se tarkoittaa, äiti

vastasin silloin

vastaisin tänäänkin

(jos äiti tulisit ja ojentaisit käden tämän kuilun ylitse)

toisinaan tahtoisin vain lyödä kaikkea

itseäni, tätä vääryyttä ympärilläni

pakottaa jonkun kertomaan

miksen minä kelpaa

(paitsi tiedän kyllä vastauksen olen liikaa joka kohdasta ja

liikaaliikaaliikaa

ääntä

liikaa virheitä iholla

en osaa enää muutakaan)

iho itkee
kun silmät
ei osaa

sattuu
(idiootti lopettaisit jo kaikki on niin turhaa)

tänään minä suljen silmät
ylittäessäni loputtomia suojateitä
punaista punaista punaista

aamu on valkoinen
valo on tyhjää äänettömyyttä, joka nielee askeleet
sillä aikaa, kun tee hautuu kupissa
minä kiipeän yläkertaan, avaamaan iholle vaisuja valitusvirsiä

hereillä

"seis, te, jotka suonienne punavirtaan tuhoisan vimman tulta sammutatte"

takaraivolla surisee yöllisen yliaktiivisuuden jäänteet
pitäisi kiivetä junaan
ei
katson pois, kun äidin katse hakee silmiä
niistä valuvaa tyhjyyttä
poltan käden kattilan reunaan
huokaisen,
en minä anna sinun kuolla
(olen pahoillani)
mitä tahansa muuta saat
mutta ei.
sinä et kuole vielä
olisi pitänyt jo silloin aikoinaan
kun luin sanoja viimeisistä kesistä
niin,
luin ne ilman lupaa
(mitäs jätit vihkoni väliin)
minä vain olen aina puolikkaan askelen myöhässä

toivottavasti se ei ole se askel, jonka sinä otat junan alle

kouristukset repii selkärankaa
olen kovin peloissani
mitä tapahtuu?
m
iksi

kynnet uppoavat lihaan yhä uudestaan
missä minä olen

entä sinä?

leukapielet kramppaavat äänettömistä huudoista
jotka hakkaavat seiniä
kun kädet ei jaksa
kouristus
kolmas
tuhannes
kädet etsii otetta
löytää vain pehmeää
lihaa

pakko päästä ulos
ulos
ulos
pakko nyt heti
pois tästä ihosta
pakene

ei ole tietä ulos
ei ovea
en osaa riisua tätä ihoa
jumissa
hyvää yötä

vuorovesi nousee
varpaista
mitä helvettiä
olenko edes hereillä
keuhkoissa vettä
happosade syövyttää ihoa auki
unessa nielen hysteerisesti partakoneen teriä

shh
hhhhh
nuku

ei tätä pääse pakoon
asfaltti juoksee mun alla
missä minä olen?

se on kaikkialla
vessan kaakeleissa
katurailoissa
laskevissa auringoissa
selän nikamat kaipaavat alleen junaraiteita
(tämän kaiken piti olla jo kaukana)
ei mikään tunnu miltään
ei tämä väkisin kaiverrettu veresliha
ei vääryys karhun naamiossa
ei katu joka repii sukkahousuja

väärää
minä

isä sanoo
hyvää yötä hymynaama
minuun sattuu
ikävä lyö
lujempaa kuin minä

miksei kukaan tahdo minua

tahtoisin heittäytyä niihin valoläiskiin kadussa
antaa auringon valaista minut läpinäkyväksi
kävellä ikuisesti katuja se kuumuus vasten selkää
ajamassa minua pois kauas pois

mutta minua pelottaa
ehjä iho tuntuu kummalliselta
- rumalta -
ajatukset painavat sitä enemmän mitä useammin unohdan ne
kauniit hetket päättyvät hysteerisiin pelkotiloihin
kun yritän ripustautua turkooseihin iltataivaisiin
ja hymyihin pimeillä kaduilla
puristaa nyrkeissäni viimeisiä kaduilla viipyviä lämpöjä
jalkoja puuduttavaa kevyttä vapautta
pelkään
pelkään elämää
sinua ja itseäni

aina löydän itseni sen saman ajatuksen ääreltä
onko tämä minua varten onko minulla oikeus
kun jossain toiset kituvat kuihtuvat kaatuvat kuoliaiksi
viattomat valuvat verenä katuojaan
elävistä olennoista tehdään tavaraa tehtaiden liukuhihnoilla
jos inhoan tätä kaikkea ympärilläni
miten uskaltaisin edes ajatella itseni rakastamista?

everything is quiet everything is cold
we walk alone
into the sound of the rain
through the fear of the evident

oh i think i'm losing it
yes
this is impossible
i am not talking to you only the words climb out
building towers upon towers until we can't
recognize them all

auton etupenkillä nielen niitä sanoja
äiti en muista miltä tuntuu hengittää en muista miltä tuntuu saada syödä en muista miltä ehjä iho tuntuu en muista aikaa ennen väsymystä en muista miltä tuntuu nousta aamulla sängystä ilman loputonta kipua en muista aikaa jolloin unet olivat vain unia en muista miltä tuntuu saada elää en muista
en muista
niin kauan että pyörryttää
ulkona on tyhjää kylmää

talo on hiljaa
mutta iho huutaa lujaa
i'm not here this isn't happening
tulkaa jo kotiin
peittäkää äänillä tämä punaisena kirkuva ääni
ennen kuin

mutta talo on hiljaa
ja korvia särkee
nak s
ja ääni helpottaa ja enää iho vain itkee
hiljaa
i'mnotherei'mnotherei'mnothere
makaan kuurona keittiön lattialla

how to disappear completely

iho on niin ahdas
yritän juosta sitä pakoon mutta jalat ei jaksa kauaa
luovutan nopeasti kun keuhkot tuntuvat repeävän
hävettää

apteekin työntekijä tuijottaa kun seison monta minuuttia laastarihyllyn edessä
kyselen sideharsoa
tässä olisi näitä elastisia ja sitten ihan kokonaan puuvillaisia
tekisi mieli todistella jotain
en minä kun ihan varmuuden vuoksi
uskottehan?
ei kukaan enää usko
en kai itsekään

yritän muistoja reunojen alle lakaista
mutta sieltä ne ryömivät
sitkeinä ja liimautuvat unikuvina iholleni
eivät laske irti valveilla, en jaksa ahdistua

sitä paitsi aurinko on kuuma ja kirkas
minun ei tarvitse katsella mitään eikä tuntea
antaa sen polttaa ja sokaista
antaa jalkojen kävellä vaikken näe eteeni
hirvittää

en tiedä minne suuntaan ojentaisin käsiäni
kaikki tuntuu olevan taas kovin kaukana
en tiedä
en tiedä
on vain eräs joka kummittelee tajunnan laitamilla liian usein
istuu vieressä ja polttaa tupakanloput
ja saa jokaisen liikkeen ja sanan tuntumaan liian kömpelöltä
väärältä

jossain siellä pimeillä kaduilla apteekin valot särkemässä edelleen silmiä
tasapainottelen katukiven reunalla
ajattelen putoamisia ja halkeamisia hangessa makaamisia
valkoisia kapseleita täynnä kuolemaa ja asioiden aukirepimistä
ihan vain itseäni huvittaakseni
sillä vastaantulijalla on sattumanvaraiset silmät
ei mitään mieleenpainuvaa
paitsi kysymys joka yhtäkkiä painaa minun varjoni lujemmin siihen katuun
"saako sua halata?"
ja olen taas hieman enemmän kiinne ihossani
kaikki on yhtä sattumien karnevaalia
tyhjää lottoamista
arpakuutioita

"oli kiva tavata"
niin

äiti
saanko nyt vaan soittaa ja itkeä
voitko tulla kotiin äiti, nyt heti
minua pelottaa
tule tänne ja paikkaa haavat ja sano että kaikki järjestyy
ole kiltti

äiti?

is that alright? give my gun away when it's loaded

alla aukeaa loputonta kylmää pimeää valomerta
niin kauas kun silmä jaksaa katsoa
tuuli tarttuu minuun ikävästi, tahtoisin käydä makaamaan etten olisi koko ajan tiellä
harhailen, eksyn, ajelehdin
kapealta kadulta toiselle
tuijottelemaan ikkunoista valuvaa lämpöä
sormia palelee jossain menee juna ja istun lopulta alas

ehkä jos vaan kävelen
ikuisesti näitä katuja
jotka pienenee joka mutkan takana
häviän tänne
näihin puutalojen vanhoihin kipeisiin varjoihin ja muistikuviin kaukaisista lapsuuden kuumista päivistä
tällä samaisella harjunkaistaleella tampereen avonaisen taivaan alla
kun jalat olivat vasta nuoret ja jalkapohjat pehmeät
hiukset valkoiset ja silmät sirrissä naurusta

ehkä minä lakkaan olemasta jos seison tarpeeksi kauan silmät kiinne siinä tuulessa kaiken yläpuolella
minne katosi päivät, joina et nähnyt mitään
ilman, että hän olisi nähnyt saman

ja alhaalla kaupungissa katuja tahraa kipu ja pimeät muistot
pikkusisko älähtää kun puristan kättä liian lujaa
- ne valkoiset penkit siellä yhdessä puistonkaistaleessa -
ja yhtäkkiä on marraskuu
(se ilta josta mieleen ei painunut juuri muuta kuin
tyhjää ahdistusta ja pakokauhua)
minun jalkani eivät kanna eivätkä silmät näe
yö ei ole edes puoliksi ohi
ja olen ehtinyt jo pudottaa kaiken
rikkoa liikaa
se kaikki sattuu edelleen lujaa pakko sulkea silmät askel ja toinen
hengitä sisään ja ulos ja valo vaihtuu vihreäksi
äkkiä pois täältä
takaisin helmikuun kylmille paljaille kaduille joissa kirpeä tuuli kuivaa silmät
työntää eteenpäin
pikkusisko juoksee, mennään jo
mennään
ennenkö jotain taas putoaa
lujaa

Today you were far away
and I didn't ask you why
What could I say
I was far away
You just walked away
and I just watched you
What could I say

How close am I to losing you

Tonight you just close your eyes
and I just watch you
slip away

How close am I to losing you

Hey, are you awake
Yeah I'm right here
Well can I ask you about today

How close am I to losing you

mikset mene pois
minä kysyn kerta toisensa jälkeen iskiessäni otsalohkoani voimattomasti vasten betonista seinää
mikset mene
mikset jo mene

minä luovutan, luovutan ja annan periksi
päätin sen eilen
minä luovutan
otan vastaan viimein sen minulle kauan sitten määrätyn häviäjän häpeän
lakkaan nostamasta harteita painavia ajatuksia ylös ylös ylös
lakkaan taistelemasta ja lyömästä
minuun sattuu liikaa
jään istumaan jään odottamaan
itsekkyyteen
nukahtamaan
antaa asioiden tapahtua olla tapahtumatta
antaa syytösten valua ylleni ja sanojen tulla ja mennä
ihmisten uskoa tai olla uskomatta
minä en jaksa enää valehdella
enkä etsiä tappamiani totuuksia

oh how you walked through the dark and love destroyed you

eilen

kaikki valuu ulos siinä hetkessä kun
se jolla ei pitänyt olla enää mitään merkitystä
kävelee ohi mun ja mun kohotettujen sanojen ja käsien
ei se kai edes katsonut
silti se lyö kovempaa kun kukaan muu koskaan
ja jotkut kädet ja sanat kai pitää pystyssä
kiitos

olen aivan liian humalassa tällaiseen
tai yhtään mihinkään
ja samalla juuri sopivasti
sinä olet siinä joten millään muulla ei kai ole väliä
tiedäthän, tahdon vain hukkua tähän lämpöön sinä sylissä ja tuoksut siltä pieneltä sydänrasialta
tekisi mieli sanoa tule mennään ja häivytään en pysty olla tässä
missä se yksi nojaa koko puolentoista vuoden painolla vasten selkää
ja on silti kauempana kuin koskaan
(vieressä yksi jonka silmiä tuijotan liikaa ja hymyilen)

sitten ympärillä on yhtäkkiä paljon hengitystä ja huutoa
jalat ei kanna ei sunkaan jalat mutta me kannetaan silti toisiamme
ja tahtoisin huutaa ja lyödä kun kaadun vasten yhtä syliä ja olkapäätä
aina kerta toisensa jälkeen
joka ei ole mua varten
ei koskaan ollutkaan eikä ole nytkään
tai huomenna
tahtoisin huutaa kun hymyilen niille toisille silmille
aina kerta toisensa jälkeen
ja annan sormien eksyä jonnekin niskahiuksiin niinkuin kuusi kuukautta sitten
hymyilen vaikka sen sormet kulkee pitkin verestä märkää käsivartta ja säikähtää karkuun
(keskellä ihmismassaa jotain vain repesi liikaa
kaikkien katseiden alapuolella ja mua hymyilytti jollain sairaalla tavalla
ei mun ollut tarkoitus oikeasti se oli vahinko)
huudan keuhkot ulos ja nauran ja itken
tunnen kaiken mitä homo sapiens kykenee
ja enemmän
galakseja ja ääretöntä tyhjää sen keskellä

sinä piirrät käsivarteen kuoleman varjelukset
varjelemaan kuolemalta
odota ensi kevääseen
odotathan
(ja pidemmälle)
kyllä sinä odotat minä pidän kiinne

enkä mä jää siihen yhteen ihmiseen tahallani
en mä koskaan tahallani
en vaan osaa irrottaa on sentään jotain jossa roikkua
hirressä nimittäin jo kohta toista vuotta

(en tunne mun käsiä vieläkään. ne on olemassa vaan mun ulkopuolella. niinkun kaikki muukin. sattuu aivan helvetisti käsivarteen, mutta se kipu on myös jossain kaukana (tarvitsen sun apua huomenna ~~en uskaltanut~~ unohdin pyytää tänään. pyydän anteeksi jo etukäteen) hengitys ei kulje ja suljettujen silmien takaa tuijottaa se yksi hymy ja silmät ja sen piti olla vain viikon mittainen ajatustenvarastaja viime kesänä mitä tapah tu u
u)

pian,
sano minulle pian
että vielä on aikaa
pian
sano minulle,
että tarina vasta alkaa

taivaisiin taakse kuun
ohi linnunratojen
korkeuksiin
ihmeisiin
kuten kaipaus ihmisen
lentää yli taivaan peiton ihmeellinen
tumma lintu vapauteen

pesisipä joku pois tämän painavan syyllisyyden iholta
ihon alta
liottaisi irti minusta
musteensinistä kylpyammeessa
keuhkot täynnä vettä ja
silmissä sata valtamerta

aamulla putoan junasta ulos ja jään hetkeksi seisomaan laiturille
kaikki pysähtyy

vauhti hidastuu
huippunopeuksista, silmät kostuu
enkä vieläkään saa selvää muodoista

sanoo arto tuunela ja
otan askelen ja ehkä kaksi mutta kumpikin tuntuu väärältä ja käännyn ympäri
kävelläkseni ihan huvikseni aseman kautta
ja yllättäen satun katsomaan alas jostain unisista taivaista ja sähkölangoista
suoraan joihinkin turvallisen tuntemattomiin, pehmeisiin silmiin jotka hymyilee suoraan mulle
hymyilen takaisin,
elinvuosilta tuntuvan ajan kun metrit venyvät valovuosiksi jalkojen alla
ilme tuntuu vähän oudolta kasvoilla ja tuntuu että maailman reunat värisevät
ja repeytyvät harsosiipisiksi perhosiksi jotka tukkivat keuhkot ja on pakko sulkea silmät
jatkaa kävelemistä

ja ruveta itkemään heti asematunnelin portaissa
ympärillä kiireisiä ruumiita ja niiden nahkasalkkuja jotka tökkii mun kylkiä
(ihan kun niissä ei olisi jo tarpeeksi mustaa tyhjää avaruutta yritettyäni lyödä itsestäni jotain ulos pari päivää sitten lievästi sanottuna sekavassa tilassa joka puudutti raajat ja sai huutamaan. onneksi olin yksin kotona)
itken tyhjyyttä monta minuuttia ilman kyyneliä
ja nauran syvästi hämmentyneenä
on pakko pysähtyä kun hengitys ei kulje
minut valtaa kummallinen tunne jostain jännittyneiden hartioiden kohdalta
että kelpaan siinä pienessä hetkessä
kun aamukaupunki huutaa ympärillä

niin tiedätkö sinä pitkätukkainen(muistelisin) siellä aamuisella laiturilla
kello 08:59
pelastit kai puolivahingossa hetken eräästä pienestä ihmiselämästä
olen kovin kiitollinen