is that alright? give my gun away when it's loaded

alla aukeaa loputonta kylmää pimeää valomerta
niin kauas kun silmä jaksaa katsoa
tuuli tarttuu minuun ikävästi, tahtoisin käydä makaamaan etten olisi koko ajan tiellä
harhailen, eksyn, ajelehdin
kapealta kadulta toiselle
tuijottelemaan ikkunoista valuvaa lämpöä
sormia palelee jossain menee juna ja istun lopulta alas

ehkä jos vaan kävelen
ikuisesti näitä katuja
jotka pienenee joka mutkan takana
häviän tänne
näihin puutalojen vanhoihin kipeisiin varjoihin ja muistikuviin kaukaisista lapsuuden kuumista päivistä
tällä samaisella harjunkaistaleella tampereen avonaisen taivaan alla
kun jalat olivat vasta nuoret ja jalkapohjat pehmeät
hiukset valkoiset ja silmät sirrissä naurusta

ehkä minä lakkaan olemasta jos seison tarpeeksi kauan silmät kiinne siinä tuulessa kaiken yläpuolella
minne katosi päivät, joina et nähnyt mitään
ilman, että hän olisi nähnyt saman

ja alhaalla kaupungissa katuja tahraa kipu ja pimeät muistot
pikkusisko älähtää kun puristan kättä liian lujaa
- ne valkoiset penkit siellä yhdessä puistonkaistaleessa -
   ja yhtäkkiä on marraskuu
(se ilta josta mieleen ei painunut juuri muuta kuin
tyhjää ahdistusta ja pakokauhua)
minun jalkani eivät kanna eivätkä silmät näe
yö ei ole edes puoliksi ohi
ja olen ehtinyt jo pudottaa kaiken
rikkoa liikaa
se kaikki sattuu edelleen lujaa pakko sulkea silmät askel ja toinen
hengitä sisään ja ulos ja valo vaihtuu vihreäksi
äkkiä pois täältä
takaisin helmikuun kylmille paljaille kaduille joissa kirpeä tuuli kuivaa silmät
työntää eteenpäin
pikkusisko juoksee, mennään jo
mennään
ennenkö jotain taas putoaa
   lujaa

Today you were far away
and I didn't ask you why
What could I say
I was far away
You just walked away
and I just watched you
What could I say

How close am I to losing you

Tonight you just close your eyes
and I just watch you
slip away

How close am I to losing you

Hey, are you awake
Yeah I'm right here
Well can I ask you about today

How close am I to losing you

mikset mene pois
minä kysyn kerta toisensa jälkeen iskiessäni otsalohkoani voimattomasti vasten betonista seinää
mikset mene
mikset jo mene

minä luovutan, luovutan ja annan periksi
päätin sen eilen
minä luovutan
otan vastaan viimein sen minulle kauan sitten määrätyn häviäjän häpeän
lakkaan nostamasta harteita painavia ajatuksia ylös ylös ylös
lakkaan taistelemasta ja lyömästä
minuun sattuu liikaa
jään istumaan jään odottamaan
itsekkyyteen
nukahtamaan
antaa asioiden tapahtua olla tapahtumatta
antaa syytösten valua ylleni ja sanojen tulla ja mennä
ihmisten uskoa tai olla uskomatta
minä en jaksa enää valehdella
enkä etsiä tappamiani totuuksia



          oh how you walked through the dark and love destroyed you

eilen

kaikki valuu ulos siinä hetkessä kun
se jolla ei pitänyt olla enää mitään merkitystä
kävelee ohi mun ja mun kohotettujen sanojen ja käsien
ei se kai edes katsonut
silti se lyö kovempaa kun kukaan muu koskaan
ja jotkut kädet ja sanat kai pitää pystyssä
kiitos

olen aivan liian humalassa tällaiseen
tai yhtään mihinkään
ja samalla juuri sopivasti
sinä olet siinä joten millään muulla ei kai ole väliä
tiedäthän, tahdon vain hukkua tähän lämpöön sinä sylissä ja tuoksut siltä pieneltä sydänrasialta
tekisi mieli sanoa tule mennään ja häivytään en pysty olla tässä
missä se yksi nojaa koko puolentoista vuoden painolla vasten selkää
ja on silti kauempana kuin koskaan
(vieressä yksi jonka silmiä tuijotan liikaa ja hymyilen)

sitten ympärillä on yhtäkkiä paljon hengitystä ja huutoa
jalat ei kanna ei sunkaan jalat mutta me kannetaan silti toisiamme
ja tahtoisin huutaa ja lyödä kun kaadun vasten yhtä syliä ja olkapäätä
aina kerta toisensa jälkeen
joka ei ole mua varten
ei koskaan ollutkaan eikä ole nytkään
tai huomenna
tahtoisin huutaa kun hymyilen niille toisille silmille
aina kerta toisensa jälkeen
ja annan sormien eksyä jonnekin niskahiuksiin niinkuin kuusi kuukautta sitten
hymyilen vaikka sen sormet kulkee pitkin verestä märkää käsivartta ja säikähtää karkuun
(keskellä ihmismassaa jotain vain repesi liikaa
kaikkien katseiden alapuolella ja mua hymyilytti jollain sairaalla tavalla
ei mun ollut tarkoitus oikeasti se oli vahinko)
huudan keuhkot ulos ja nauran ja itken
tunnen kaiken mitä homo sapiens kykenee
ja enemmän
galakseja ja ääretöntä tyhjää sen keskellä

sinä piirrät käsivarteen kuoleman varjelukset
varjelemaan kuolemalta
odota ensi kevääseen
odotathan
(ja pidemmälle)
kyllä sinä odotat minä pidän kiinne

enkä mä jää siihen yhteen ihmiseen tahallani
en mä koskaan tahallani
en vaan osaa irrottaa on sentään jotain jossa roikkua
hirressä nimittäin jo kohta toista vuotta





(en tunne mun käsiä vieläkään. ne on olemassa vaan mun ulkopuolella. niinkun kaikki muukin. sattuu aivan helvetisti käsivarteen, mutta se kipu on myös jossain kaukana (tarvitsen sun apua huomenna en uskaltanut unohdin pyytää tänään. pyydän anteeksi jo etukäteen) hengitys ei kulje ja suljettujen silmien takaa tuijottaa se yksi hymy ja silmät ja sen piti olla vain viikon mittainen ajatustenvarastaja viime kesänä mitä tapah tu u
u)

pian,
sano minulle pian
    että vielä on aikaa
      pian
     sano minulle, 
että tarina vasta alkaa

taivaisiin taakse kuun
ohi linnunratojen 
korkeuksiin
       ihmeisiin
kuten kaipaus ihmisen
lentää yli taivaan peiton ihmeellinen
                  tumma lintu vapauteen


pesisipä joku pois tämän painavan syyllisyyden iholta
ihon alta
liottaisi irti minusta
musteensinistä kylpyammeessa
keuhkot täynnä vettä ja
               silmissä sata valtamerta

aamulla putoan junasta ulos ja jään hetkeksi seisomaan laiturille
kaikki pysähtyy

vauhti hidastuu
huippunopeuksista, silmät kostuu
enkä vieläkään saa selvää muodoista

sanoo arto tuunela ja
otan askelen ja ehkä kaksi mutta kumpikin tuntuu väärältä ja käännyn ympäri
kävelläkseni ihan huvikseni aseman kautta
ja yllättäen satun katsomaan alas jostain unisista taivaista ja sähkölangoista
suoraan joihinkin turvallisen tuntemattomiin, pehmeisiin silmiin jotka hymyilee suoraan mulle
hymyilen takaisin,
elinvuosilta tuntuvan ajan kun metrit venyvät valovuosiksi jalkojen alla
ilme tuntuu vähän oudolta kasvoilla ja tuntuu että maailman reunat värisevät
ja repeytyvät harsosiipisiksi perhosiksi jotka tukkivat keuhkot ja on pakko sulkea silmät
jatkaa kävelemistä

                   ja ruveta itkemään heti asematunnelin portaissa
ympärillä kiireisiä ruumiita ja niiden nahkasalkkuja jotka tökkii mun kylkiä
(ihan kun niissä ei olisi jo tarpeeksi mustaa tyhjää avaruutta yritettyäni lyödä itsestäni jotain ulos pari päivää sitten lievästi sanottuna sekavassa tilassa joka puudutti raajat ja sai huutamaan. onneksi olin yksin kotona)
itken tyhjyyttä monta minuuttia ilman kyyneliä
ja nauran syvästi hämmentyneenä
on pakko pysähtyä kun hengitys ei kulje
minut valtaa kummallinen tunne jostain jännittyneiden hartioiden kohdalta
että kelpaan siinä pienessä hetkessä
kun aamukaupunki huutaa ympärillä

niin tiedätkö sinä pitkätukkainen(muistelisin) siellä aamuisella laiturilla 
kello 08:59
pelastit kai puolivahingossa hetken eräästä pienestä ihmiselämästä
olen kovin kiitollinen

pelkään sitä ettei mikään tunnukaan enää miltään
että kaikki on unohtunut
ne silmät ovat vain yhdet laimeanvihreät
ja tapa polttaa tupakkaa voisi olla kenen tahansa muunkin


niin, kai valehtelen itselleni ja maalailen kauhukuvia siitä
miten kaikki putoaa ja hajoaa ja minä muistan taas
vaikka sitä minä ikävöin sitä minä tarvitsen siitä minä elän vaikka se tappaakin
 ja tuntuu niin helvetin hyvältä
       kun joku tuntuu joltain, miltä tahansa
sattuu

kun jalkapohjat painuu verille vasten lasinsirurantoja
kun hukuttaudun väkisin mataliin
           rantavesiin suolavettä silmistä valuen

cover me in rag and bone

sympathy

cause i don't wanna get over you

mä en enää tiedä mitä mä teen kun en koskaan saa sanottua mitään soitettua minnekään että joku tulis ja tekis jotain että sä lakkaisit nielemästä sitä kuolemaa aina uudestaan en vaan jaksa ymmärtää miksei kukaan tee mitään miten ne voi vaan uloskirjata sut kun oot tuskin hengissä miksen mä osaa tehdä mitään miks mä oon niin kaukana ja kun sä herätät sen yöllä ja sanot oon ottanu 1500 milligrammaa masennuslääkettä se sanoo
mitä sä kuvittelit sillä saavuttavas
ja mä voisin kai oksentaa kun kaikki on niin rumaa

sattuu helvetin paljon
kaikki tässä maailmassa on niin väärin
sattuu sattuu sattuu
itken keuhkot ulos ja ympäri
äiti siinä toisella puolella pöytää sanoo
maailma on raskas kantaa niille jotka näkee sen rumuuden
mietin jotain hirviä jotka juoksee vielä kymmeniä metrejä luoti sydämessä
en uskalla edes ajatella pidemmälle
tehotuotantotehtaisiin ja liikalihavuuteen kuoleviin,
afrikanlapsiin, voi saatana


seison koiran kanssa keskellä peltoa
lunta polviin saakka
katson miten juna ajaa ohi ja suljen silmät kun pelottaa
pelottaa niin vitusti kiskot vasten lapaluita  ja junan renkaat rintakehällä
kasvot taivasta kohti
ei ei ei pelottaa
en mä sellasta tahdo ei en apua
pitäisi juosta pakoon
mutta kun äiti mä en jaksa elää



huudan ilman ääntä
iho on niin ahdas
oksettaa kaikki en näe mitään kun silmistä valuu tyhjyyttä
en ihmettele miksi ihmiset turruttaa aistinsa alkoholiin huumeisiin väkivaltaan
en ihmettele miksi ne kävelee ulos alas talojenkatoilta junien alle ja nielee kuolemaa pilleripurkeista
mutta ihmettelen miten helvetissä ne lukee matematiikan kaavoja ruotsin kielen sanoja
väittelee tohtoreiksi
hankkii pari lasta ja kivan duunin
kulkee silmät kiinne hymy huulilla kädessä typpikaasuun pakattu jauheliharuumis ja kilo perunaa

melkein tekee mieli ruveta yhteiskuntakelvottoma(mma)ksi
lopettaa koko yhteiskunnallinen olemassaolo ja kaikki
(vitut en uskalla edes sanoa äidille rupeavani täyspäiväiseksi vegaaniksi)