kaikki tapahtuu järkyttävällä tahdilla
ikäänkuin liian nopeasti, mutta venytettynä hitaaksi
en tiedä miten siitä kertoisi
tukehduttaa
törmään yllättäen vanhoihin palasiin
siruja sieltä täältä
ja se tuntuu kummalliselta vasten tätä uutta ihoa

on kuvia ja kipuja joiden todenmukaisuutta joudun epäilemään
kofeiini tärisyttää käsiä ja ääniaallot tuntuvat menevän ihosta sisään
ikäänkuin vesi lainehtisi minusta läpi
joku jossain rintakehän alla on jumissa ja kädet nykivät
tietämättä mitä tehdä
aukea nyt jo, helvetti
kuuntelen samaa kappaletta aikojen takaa uudestaan uudestaan uudestaan

odotan
että tämä mania kiipeää huippuunsa ja voin hengittää
siihen asti aion pyöriä tietokonetuolillani
kuunnella aaltoja
antaa unien tulla ja mennä

on smaragdinvihreää nurmikkoa lumihangessa keskellä liikenteenjakajaa
jossa seison ja odotan vihreää valoa
en pysy pystyssä

silta ylittää junaradan
katson alas asfaltin rakosista
ja tiedän että kaikessa on jotain hämärää
kävelytie ei ylitäkään siltaa tällä puolella
on vain paksua usvaa

ja sitten tulee se valkohiuksinen tyttö joka on kuin elämää vangittuna ihon sisään
ja se taklaa minut ja minun eksyneen ruumiini
pitää ranteista, kaikki siinä palaa ja se on niin elossa että minua pyörryttää
se sanoo että sillan ilmastointikanavissa on kaasua
joku aikoo räjäyttää sen taivaan tuuliin
on pelastushenkilökuntaa, tytön äiti
sireenejä paloautoja poliiseja ambulansseja
maailma on kaatumispisteessä mutta se valoa säkenöivä tyttö pitää minua edelleen aloillaan
sen silmät ovat auki ja sen katseessa on jotain lujaa ja vihaista
sen silmätkin tuntuvat huutavan
kun se katsoo etsii varjelee suojaliiveihin puettua pomminpurkajaäitiään

ja kaikki purkautuu yhtä nopeasti
sillan räjäytystä suunnitellut on saatu kiinne
jännite katoaa
ilmaa voi taas hengittää ja minun romahtaessani se valkohiuksinen on siinä
kannattelee minun tärisevää ruumistani
sitten minä oksennan
kaikki on valkoista ja kaikkialla on väljähtäneen sävyisiä ihmisiä
tyttö hukkuu ehjän sillan ihmispaljouteen
jään pesemään hampaitani keskelle ihmisruuhkaa
tyhjänä


aamulla herään hengästyneenä lattialta keskeltä raakaa valoa
hetkeen en näe mitään enkä tunne ilmaa keuhkoissani
kaikki on utua
kaipaan unen terävyyttä ja nopeaa hengitystä
vaaraa vaaraa vaaraa
 

elämä on pelkkiä aamutaivaita
herään kerta toisensa jälkeen samaan kellonaikaan istun hetken lattialla tilassa jossa
                                                                               olemassaolo on haurasta
sinivihreät liian kirkkaat aamutaivaat (pidän      palaa ihoon kiinne ja putoan takaisin
                                                                     enemmän niistä myöhäissyksyn tummista ja tukehtuvista taivaista)
                                                                                                          lattian läpi uniin joiden

t a s a i s u u s ja loogisuus  

                                            ajaa seinille valveilla ollessa

                                                  kaipaan sitä kakofonista huutoa ja iholle jääviä kuvia
                                                  pimeissä tunneissa

onneksi sirius ja remus tuijottavat toisiaan 40 riviä putkeen (the order of the phoenix, page 84-85)

pehmentyminen tuntuu kummalliselta

en ole koskaan aiemmin kokenut tällaista

en muista miltä tuntuu olla lapsi ja ylpeä siitä että on kasvanut

(pituutta tai leveyttä)

tällä hetkellä kaikki on sekavaa hämmentävää menee ohitse

putoan hetkiin joina levottomuus ihon alla tuntuu räjähtävän

en tiedä miten päin olisin enkä uskalla yrittää juosta sitä oloa pois

(en kuitenkaan jaksa olen kuitenkin huonossa kunnossa)

näen unia aukirevitystä ihosta ja oksetus tuntuu joka jäsenessä

iho kutiaa ja pyytää kynsiä, yrittää huijata minua

minä hakkaan sen hiljaiseksi ja jäljelle jää mustelman väristä kipua

ravitsemusterapia on ohi ja terapeutti tuntui huomanneen tapani 

vähätellä ja kiertää hienoin sanakääntein totuutta jota en uskalla

lausua ääneen 

tuntuu etten saanut sanotuksi mitään

levottomuus tämä ainainen levottomuus ja tukehtumisen tunne ihossa

ei sitä osaa kertoa eikä kuvailla (yritän kirjoittaa tekstin toteamatta kertaakaan

että en tiedä. on hankalaa)

minua oksettaa minä olen liian väsynyt yrittääkseni ei se aiemminkaan ole onnistunut

ja kai ymmärrän etten todella halua sitä en verta vuotavaa nielua tai ikuista 

suhdetta vessanpönttöön

onnistun skippaamaan ateriat iltapäivään asti

niin se aina menee ja sitten minä sorrun ja syön kaiken ympäriltäni

en voi välttää sitä en en en ruoka on liian hyvää ja minä niin huono

jään makaamaan tähän oksetukseen ja en edes jaksa oikeastaan välittää mistään

olen terve olen normaalipainoinen olen olemassa 

joskus selaan paniikissa kuvia selaan ja selaan tuttuja tuntemattomia normaaleja

julkisuuden henkilöitä

ihmisiä jotka ovat hyviä ja olemassa ja kauniita ja ihania 

ja isompia kuin minä annan tilaa ajatukselle että ehkei sillä olekaan väliä

yritän roikkua siinä mutta päädyn vain kietomaan narun kaulan ympärille

toivoisin vain päiviä joina olisin jotain ilman että yrittäisin olla olematta mitään

ääniaallot on niin kauniita että pelkään tukehtuvani
istun taas odottamassa lämpimiä mustelmia valumassa vasten kasvojani
valo särkee särkee särkee
sirisee
kädet hakevat, hakevat läpi tyhjyyden jotain
alta kylkiluiden, luota ranteen sinisen pehmeyden
vaan se on jo mennyt, kauan sitten ja sormet vaipuvat voimattomina, unohdan hengittää

sekunteja vai tunteja
en osaa kertoa enää
minussa oli joskus jotain, oli syvää vettä, oli aamuyötä ihon alla huutamassa
oli pehmeää kipua
        oli
                        n

nyt istun keskellä liian nuoria raajoja uurtavaa kipua
luita kuluttavaa kammoa
istun tässä ihossa josta pelkään poistua ja jota en ole osannut aikoihin enää rakastaa
tunnen häpeää tyhjän vihan jättämistä jäljistä
kaipaan sitä iholla ammottavaa huutoa kaipaan verisiä kämmeniä kylpyhuoneen lattialla
vaaleanpunaista vettä suihkun kaakeleissa
en tätä loputtomutta jossa käsivarteni muistuttavat minua tyhjistä lupauksista
epäonnistumisista, miten ne tahtookaan tulkita

käyn painavaksi
tahtoisin nostaa harteilleni sen nuoren palon minussa
joka istui bussin penkeillä ikuisessa jatkumossa
sade ikkunalaseissa
never gonna break never gonna break never gonna break
olin niin varma niin täynnä rakkautta niin

niin


unessa minä olen siinä ainaisessa kaupungissa
jonka vain minä tunnen
mutta jossa vain minä en osaa kulkea
ryömin pöydän alle syliisi
muistan pehmeiden käsiesi ihon kun vedän ne ympärilleni ja nenän vasten niskaani
kun nukahdin toiseen valveeseen tietäen tehneeni väärin