mä en jaksa enää lyödä enkä repiä enkä rikkoa
se kipu ei yletä tarpeeksi syvälle
ei ravistele hereille
osaan enää satuttaa itseäni vain tällä loputtomalla tahmeudella
johon vajoan päiväkausiksi
kaapit tyhjenevät, minä itken ja huudan sängyssä keskellä likaisia astioita
sitten niistän paidan hihaan
nousen ja avaan taas jääkaapin

aamulla suuta on vaikea avata maistuu kuolema
silmien alla painaa kaikki tulevien päivien väsymykset jo valmiiksi
sinertävänä violettina

joku kummallinen
lohduttava lämpö?
vuorovesi
käy minun harteillani ajoittain
vetää keuhkojen kautta verenkiertooni kevyitä heliseviä pakkasaamuja

unissa on keski-euroopan katuja
raskaana roikkuva kesäyön hämärä
kaiken loputon syvyys
jotain mihin sukeltaa
me ja paljaat jalat
sähköä ihon alla ja silmistä katsoo ydinräjähdyksiä
lämpöiset katukivet joiden raoista kasvaa
pyöreälehtisiä versoja ja jalokivenpoikasia
on meren aaltoja aamuhämärässä
ihoistamme irtoaa meduusoja
kuolleita unelmia ja hiljaisia salaisuuksia
rosoiset kallionreunat joilta putoaminen tuntuu
a v a u t u m i s e l t a
koralliriuttoja, viimeisiä hengenvetoja ja valoa
valkoiset hiukset

äiti sanoo täytyy opetella sulkemaan ovi

että mulla on vielä paljon tyhjää paperia

älä jooko kuihdu pois hyi helvetti että se 

kipu sen kasvoilla sattuu miksi se näkee

niin hyvin

on aina näh

nyt

sunnuntait ovat aina samanlaisia

humisevaa repeämisen tunnetta

kun makaan sängyssä seitsemän tyynyä

neljä peittoa

ja mietin huomista aamukahvia ja tupakkaa

kirjan sivujen taitettuja kulmia

puolituntista suihkun lattialla istumassa

kun unet vielä tuntuu kirvelevinä ääninä aivokuorella