mä en jaksa enää lyödä enkä repiä enkä rikkoa
se kipu ei yletä tarpeeksi syvälle
ei ravistele hereille
osaan enää satuttaa itseäni vain tällä loputtomalla tahmeudella
johon vajoan päiväkausiksi
kaapit tyhjenevät, minä itken ja huudan sängyssä keskellä likaisia astioita
sitten niistän paidan hihaan
nousen ja avaan taas jääkaapin

aamulla suuta on vaikea avata maistuu kuolema
silmien alla painaa kaikki tulevien päivien väsymykset jo valmiiksi
sinertävänä violettina