ja sakset kutsuu
kaikki terävä
kaappien kulmat kutsuu pehmeitä polvia
kyynerpäitä

repeän ihan varmasti kyllä repeän kohta
tai tukehdun tai jotain on pakko tapahtua
kun kyyneleet valuu sisäänpäin
keuhkoihin
olen tuhansia syntymättömiä valtameriä
tyhjää ja kylmää
niinkuin se äänetön huuto
aina ja ikuisesti tämän saman huoneen ahtaissa seinissä
vain minun korvissani
huudan ja huudan ja huudan
niin kauan että happi loppuu ja unohdan
kai kaiken

tahtoisin suihkuun

ojennan käsiä 
ihon alla tyhjää avaruutta
avaruuttakin tyhjempää
olen tyhjää entropiaa
ilman kokoon painavaa voimaa
ei ole mitään mikä saisi nostamaan katseen
on vain hajoavia sormenpäitä
jotka tavoittelevat tätä antimateriaksi muuttunutta olemattomuutta
joka joskus oli minä ja ääriviivat
lyökää joku
lyökää niin kovaa että on pakko puristaa käsi nyrkkiin
että on pakko taistella

oli 12. kesäkuuta ja 21:58
mä tarviin jotain
kaikkea
ydinräjähdyksen joka repii mut pois tästä 
tasaisesta tyhjästä lineaarisuudesta josta on rakentunut
hiljaa kaikkeus mun ympärille
tarviin jonkun
kaatamaan itseään muhun 
ettei mun tarvitse kantaa tätä antimateriaksi muuttunutta
olemattomuutta
mun sisällä ja ulkona

on 30. joulukuuta ja 2:00
eikä mikään ole muuttunut

melkein naurattaa maata kolmelta yöllä
vesisade joulukuussa peltisillä ikkunalaudoilla
miettiä yläastetta ja bussin penkkejä
likaisia maisemia joita en ole katsellut yli puoleen vuoteen
kaivata jotain mille ei ole sanoja
ja sitä jonka poismenosta kuulin koolla alkavan kaupungin
asemakäytävässä syksyllä
kaksituhattakaksitoista (2012)
mitä tapahtuu

niin, melkein naurattaa
päädyn silti itkemään

(tahtoisin myös silittää sut kauniiksi pyyhkiä pois sitä surua joka on viivoina sun iholla niinku kartta paijata niin kauan että katsoisit itseäsi niinkuin minä katson koska pliis olet kauneinta ja olet linnunrata ja jupiter ja minun oma tähtitaivas you are the smell before rain voi pieni olen pahoillani anteeksi anteeksi kaikesta vaikka tiedän että olen anteeksiannettu ennenkuin ehdin pyytää tahtoisin nyt irrottaa kumman mallisen lampun karttapallosta laittaa paljaisiin jalkoihin vihreät adidakset ja kävellä läpi paljaan pimeyden niin kauan että keuhkoihin sattuu ja soittaa ovikelloa ovessa jossa on väärä sukunimi ja sytyttää sen pehmeän turvan sinne nurkkaan ja antaa sun nukahtaa nukkua nukkua nukkua niin kauan että on kevät ja kaduilla tuoksuu kauniilta ja pehmeä sade pesee likaiset sielut ja ripustetaan ne parvekkeelle kuivumaan, jooko)

seison ja
tuijotan peiliin niin kauan
että silmiin sattuu
niihin värittömän vihreisiin joiden alla on tosi paljon violettia nykyään
miksi miksi miksi
kallistelen päätä niin että rintaranka erottuu
hengitän kevyesti sisään ja katson kuinka
kaksitoista kurkistaa ihon alta
kummallakin puolen
(niin paljon vähemmän kuin aikaisemmin)
kumpa ne työntyisi läpi ja jättäisi jäljelle repaleista kuorta
josta ryömisi ulos torakoita ja lumen alla haalistuneita
pehmenneitä pikaruokapakkauksia
siltä se tuntuu ihon alla
se kihelmöi ja kiemurtelee, hyi hyi hyi

seison ja tuijotan
punaista viisaria
niin kauan ettei ole enää numeroita
on vain vääryyttä ja painavuutta
(jota on kaikenlisäksi viisi kiloa enemmän kuin syksyllä)
huojuttaa ja pyörryttää
oksettaa, se määrä millä tämä pallonriekale joutuu kiskomaan minua puoleensa
olen taakka ja koko ajan vain entistä enemmän
miten hankalaa on vain sulkea suu
en osaa ymmärtää

seison ja suljen silmät
itseltäni
unohdan taas ja muistaminen sattuu
tahtoisin vain istua alas

saan kylmiä väreitä omasta blogistani ja jokaisen tekstin jälkeen inhotan itseäni enemmän. silti en osaa olla hiljaa. pitäisi lopettaa. lopettakaa joku puolestani, jooko kun itse en osaa enää

mulla on ikävä sitä että joku koskee
tuuli junan penkit sinä
hiuksia käsivarsia paidanhelmoja
mitä vaan
pieniä sähköiskuja
ne sanoo
olet olet olet
vielä elossa

tahdon repiä ihmisistä irti

mun sanat ja teot

tallettaa ne takaisin sisälle talteen

jättää ne sinne mätänemään

unohtumaan

vaikka ne tekisi luista painavia ja 

käsivarsista rikkinäisiä

ei, niitä ei saa laskea ulos

niistä seuraa vain tyhjiä anteeksipyyntöjä

rikkinäistä lasia jalkojen juuressa

ja tyhjiä katseita

joita anteeksipyynnöt ei koskaan kai korjaa

anteeks?

tässä yksin on taas vaikea hengittää
ympärillä on kylmää ja tyhjää
särky palaa takaisin silmäluomien taakse
mietin pehmeää kylmyyttä yöllä
mietin sitä jotain joka odottaa hiljaisuudessa meidän välissä
sitä jotain, joka on läsnä liian usein nykyään
mietin taivasta
repaleista revittyä
palasia tähdistä
ne riekaleet ovat ahtaan oransseja
tiedäthän

kaikki on kovin hankalaa ja raskasta
ihmiset joita rakastaa
             liikaa
olen taakka itselleni,
vaikea ojentaa käsiä ja sanoa sanoja
kun tahtoisi sulkea silmät melkein
                                        kaikilta

ei ole ajatuksia ei mitään jäljellä
tyhjää sadetta
joka mustaa maisemaa
pala kerrallaan


                      ikävöin

 And in my heart this moment

I like the way you seem to read my mind

And what would I not say

To be in that room again

If only for one moment

That you would hold me

In your tiny hand, and I might say

Tomorrow I could find you, and you might take

Something that I thought I could never give away

If just to think I've something more to show

9:11 AM
mä mietin miltä ambulanssissa näyttää
makaatko sä? vai istut
tippaletku sulla ainakin on
olet hukannut sanat
siihen kouralliseen kuolemaa viime yönä
(15g paracetamolia elimistössä)
tuijotan lukuja taulukoita kaavoja
silmissä vaan sinistä valoa
ja korvissa sun itkun viemä ääni
kahdelta yöllä pimeässä

9:30  AM

ulkonakin tuoksuu kuolema

taivas sataa hiljaa alas pehmeinä siruina

suoraan mun lävitse

10:17 AM

saat sairaalan sinisen paidan

käytävillä on kylmää valoa

 olet vain keskellä tyhjää läpinäkyvää  hätää

10:33 AM 

saat housutki

verikokeita ja piuhoja

haluisit kotiin, voi pieni ymmärrän

pulpetille putoilee verta

purin kai huulen tosi halki

hukun hukun
hukun sinne kovaan nauruun ja valoon
ääneen ja väriin
hukun kokonaan
ota minut ja vie mukana sinne missä ääni huudetaan ulos keuhkoista
kasvot väsyvät ilosta
ja sun kasvot kastuu kyynelistä jotka nauru lyö susta ulos
hukun hukun hukun sinne mä haluan hukkua
sohvaan, olkapäähän, sinne yhteen sänkyyn jossa on tähtityyny
nukahtaa nauru keuhkoissa ja silmissä
tänne missä on täysikuu ja kirkas taivas

pelottaa kun se joku samea hiipii nyt jo ikkunasta
shhh lauletaan lauluja autojen pimeillä takapenkeillä
lämmitetään toisistamme ulos se jää
pysytään tässä täällä näissä väreissä
jooko
pelottaa tuntea tällaista onnea
tukehduttavaa yliläikkyvää pehmeää
ja nopeaa

voi mun pieni
tule tänne anna mun laittaa sut keltaisten seinien sisään
aurinkoon piiloon kylmää kylmää terävää
voidaan piirtää varjokuvat seiniin
auringon kulut
kuinka se tulee ja menee aina hitaammin ja matalammalle
piirtää tuolinselkää takaseinään
voidaan istua tässä
sängyssä saaren reunalla varpaat vedessä
antaa nousuveden tulla ja pestä
pois tahrat meidän käsistä
liottaa pois mustelmat ihosta ja ihon alta
pestä meidän valheista märät sielut

ehkä ei meren suola enää kirvele
eikä aurinko polta silmiä
ehkä väsymys unohtuu lakanoihin
jotka ei enää ole köysiä
meidän kauloissa
ja ehkä meille kasvaa hitaasti siivet sinne
minne sattuu eniten
sulka kerrallaan ne pehmenee
mutta ei niillä vielä voi lentää
ei ei ei
tule, ota kädestä
annetaan vuosien mennä ja jos jaksetaan niin mennään mukana
tai sitten maataan niin kauan
varpaat vesirajassa vuorovedessä
lakanoissa kevyen taivaan alla

yössä likaisen oranssissa
pehmeän sinisessä maapallon valossa
keskellä muistojen valtamerta
liikaa raastavia ääniaaltoja
nojataan toisiimme kurjuutemme voimalla
kaikki on kieroutuneella tavalla kaunista
toivoisin että mun sormissa ois jotain joka parantais
railot ihossa
jääkauden sielussa
kaatais suhun auringonvaloa universumien edestä
oot avaruuden ääri
vaikka muhun sattuu kaikkialle eniten niihin kohtiin joissa meidän rikkinäiset ihot koskee
oon eniten turvassa
täällä keskellä muistojen valtamerta
joissa ääniaallot repii silmänurkkia


älä mee älä sammu, mun aurinko
en halua satuttaa
en en en 
en oo koskaan tavannu sun kaltasta valoa