seison ja
tuijotan peiliin niin kauan
että silmiin sattuu
niihin värittömän vihreisiin joiden alla on tosi paljon violettia nykyään
miksi miksi miksi
kallistelen päätä niin että rintaranka erottuu
hengitän kevyesti sisään ja katson kuinka
kaksitoista kurkistaa ihon alta
kummallakin puolen
(niin paljon vähemmän kuin aikaisemmin)
kumpa ne työntyisi läpi ja jättäisi jäljelle repaleista kuorta
josta ryömisi ulos torakoita ja lumen alla haalistuneita
pehmenneitä pikaruokapakkauksia
siltä se tuntuu ihon alla
se kihelmöi ja kiemurtelee, hyi hyi hyi

seison ja tuijotan
punaista viisaria
niin kauan ettei ole enää numeroita
on vain vääryyttä ja painavuutta
(jota on kaikenlisäksi viisi kiloa enemmän kuin syksyllä)
huojuttaa ja pyörryttää
oksettaa, se määrä millä tämä pallonriekale joutuu kiskomaan minua puoleensa
olen taakka ja koko ajan vain entistä enemmän
miten hankalaa on vain sulkea suu
en osaa ymmärtää

seison ja suljen silmät
itseltäni
unohdan taas ja muistaminen sattuu
tahtoisin vain istua alas

saan kylmiä väreitä omasta blogistani ja jokaisen tekstin jälkeen inhotan itseäni enemmän. silti en osaa olla hiljaa. pitäisi lopettaa. lopettakaa joku puolestani, jooko kun itse en osaa enää