tajusin puhuvani usein aalloista ja nilkoista
mietin mikä niissä
ja kivissä

lasinsirurantoja ja valkoinen taivas
en erota enää unia en ääriviivoja en kevyttä ja painavaa


seison taas liikennevaloissa ja
on niitä tumman sinivihreitä iltataivaita sitä pehmeää valoa ahtaan katuvalon oranssin taivaan alla on tähtikuvioita lakananreunoissa on öiset märät hopeaiset kadut on niitä kapeita kiemuraisia juurten mutkalle painamia polkuja on shhhh ja se on se kun
laitat silmät kiinne ja hymyilet
pienesti
koko maailman painolla

niin siinä minä seison valkoista valkoista valkoista
tuuli on lujaa ja terävää vasten poskia
lyhyen lyhyiksi kynittyjä niskahiuksia
en osaa kuin katsoa valkoisten väliin jäävää kiiltävää mustaa asfalttia

tuntuu kuin sormistani putoaisi jotain
pikkukiviä jonnekin
sinne kuolleeseen suihkulähteeseen yöllä?

olen niin pahoillani niin---
voisimpa vain korjata kaiken
laittaa taas teidät kaksi pientä palavaa punatukkaista
käsikäteen pyörä ja tarakka ja
turva

but I will say for you
anything you need to hear
I mean it
take the longing from these restless eyes
                        and keep it
  as long as you need it

helvetti

nyt täytyy ottaa askelia takaisinpäin
ainakin hetkeksi
keräillä matkan varrelle putoilleet kivet takaisin taskuihin painamaan
pakko, ennenkö joku pyytää astumaan sille punaiselle viisarille
en kestäisi nähdä taas sitä pelkoa ja surua ei en

kaksi viikkoa aikaa haalia ylle pehmeitä kerroksia
sitten saan taas hengittää 
tyhjää tyhjää tyhjää 

kylmää kylmää kylmää rikkoutuneiden aallokoiden rippeitä vasten nilkkojeni luita

silmäluomieni alla on vain se kalpea aamuaurinko

ne tyhjät yksinäiset aamut ja kuolemaa lainehtimassa kaduilla

kaunista niin kaunista että jonkin oli pakko mennä rikki ja 

en ymmärrä miksi se kaikki sattuu niin

ettei mieleni anna minun muistaa

ne olivat vielä valoisia päiviä ne olivat

vanhoja junan vaunuja

we are setting fires to our insides for fun

sinne jäivät minun askeleeni

siellä ne ovat edelleen ja ihoni alla on sitä kylmää aurinkoa

särkyä

      en uskalla antaa sille sanoja en jaksa avata luomiani ymmärtääkseni

miksi kaikki painoi silloin niin paljon vaikka todellisuudessa kannoin ylläni kovin vähän kiloja

nämä soinnut ovat liikaa kaikkea nämä ovat väärin ja ikuisesti se auringon valo aamulla en osaa kertoa siitä eikä minun kuulu

minun kuuluu vain pelätä hiljaa

sulkea silmät

antautua sihen tuttuun tyhjään

vaihtuviin valoihin junan ikkunan takana

                 vaihtuviin askeliin kasvoihin

minua pelottaa, olisiko joku, minä tahtoisin vain---

mutta shh ei ei se ole minua varten

minä seison ja minä nostan

olen sitä valkoisena palavaa jotain

minun täytyy on pakko

sillä ilman sitä minusta on jäljellä 

lyhyitä hengenvetoja liian kylmässä ilmassa

tyhjyydeltä sulkeutuvia silmiä ja 

my body is weak feel my lungs give up on me

anteeksi yritin kai kysyä että
tarvitsetko tulenko mukaan vienkö ulos tai jotain
mutta en tiedä en uskaltanut kun
hh
se on niin vaikeaa muiden silmien alla pelottaa jos ne vihaa
(varsinkin ne yhdet)
tai käsittää väärin tai jos kaikki on taas jotain viime kevättalvea
mutta tiedäthän olen tässä aina ja otan kiinne jos kaadut
ei haittaa
ei tarvitse hävetä
kaikki on hyvin

mutta anteeksi okei? olen kauhean pahoillani kyllä minä näin
minun olisi pitänyt----


oikeasti en tahtonut kysyä miten matka millaista siellä oli
olisin vain tahtonut sanoa miten kauhean
onnelliseksi? (mitä se tarkoittaa en oikein tiedä onko se oikea sana)
tulin kun seisoit siellä yhtäkkiä ja
niin, vaan olit
yritin kauheasti olla itkemättä, ihan tosi
mutta tuntui aalloilta, kevyiltä lämpimiltä sinivihreiltä
vasten nilkkoja
kiitos kun tulit takaisin
(kun unissa kai pelkäsin ettet tulisi, olisi vain valkeita luita kirkkaassa vedessä rannalla jonka kiviin on uurtunut kyyneleiden jälkiä)

tänään illalla nousevassa usvassa nilkkoja myöten unien aalloissa seisoin hengästyneenä

päätäni puistellen
ei en tahdo kuolla en en en



en ollut aivan varma kuuluiko minun olla kauhistunut vai iloinen
revetä kuin supernova säteilynä pitkin poikin pölyksi vai kaatua kasaan yrittäessäni puristaa itseäni takaisin kokoon
katsos, entropia kun on hajottanut luuytimieni tomun kasteiseen nurmikkoon

niin, mutta siinä minä seisoin
unet nousivat hiljaa hiipien peltojen terävästä sängestä
kuu oli ruosteenpunainen
rikki ja väsynyt ja silti niin saatanan kirkas ja valtava

lämmin

on liikennevalot (miksi aina liikennevaloissa jotain)
kummaa kevyttä ja nopeaa tyhjää ilmaa
kirkasta
aurinkopölyä juuttuneina niihin silmiin

ojennan sille anorakkia
"pitäisitkö hetken"
se kysyy mitä taskuissa on, sanon kiviä

"ettei tuuli vie sua kun oot niin pieni tyttö"

jokin mun sisällä kääntyy nopeasti ympäri, jotain kuumaa ja kirkasta
se pistelee ja palelee ihon alla
hymyilee minun kasvoilla
niimpä, minä totean
niimpä

minä pidän ne kivet taskuissa
ne kivet jotka näyttävät veren tahrimilta
jotka keräsin sieltä missä pystysuorat kallioseinämät olivat itkeneet itsensä pieniksi sirusiksi
oli pehmeitä varjoja ja kovaa valoa

mielelläni en pitäisi niitä kummallisen ystävällisiä aurinkotuulisilmiä mielessäni
mutta kaikki siinä on kumman pehmeää ja vaaleaa
silmiäni tai ihoa ei särje sen katse tai sanat
mutta ei? ei