tänään illalla nousevassa usvassa nilkkoja myöten unien aalloissa seisoin hengästyneenä

päätäni puistellen
ei en tahdo kuolla en en en



en ollut aivan varma kuuluiko minun olla kauhistunut vai iloinen
revetä kuin supernova säteilynä pitkin poikin pölyksi vai kaatua kasaan yrittäessäni puristaa itseäni takaisin kokoon
katsos, entropia kun on hajottanut luuytimieni tomun kasteiseen nurmikkoon

niin, mutta siinä minä seisoin
unet nousivat hiljaa hiipien peltojen terävästä sängestä
kuu oli ruosteenpunainen
rikki ja väsynyt ja silti niin saatanan kirkas ja valtava

lämmin