värit synkän kauniit
ympärillämme 
   
                 kun me luulimme ikuisuuden olevan jotain kestävää
                            ja me päätimme kuolla nuorina

totuus hukkuu kemikaaleihin elimistössä

minä vuodan

ulos heidän harteilleen ei ei eieieiieieiei

nyt minun täytyy

pudota

ne olivat sanoja joita ei kuulunut sanoa ääneen

en koskaan tahdo selvitä tästä ilta-auringon nurmion viistosta valosta

en tahdo tietää

en kohdata tyhjyyttä

en ääntä valoa huomista

en tahdo elää

miksi miksi miksi

miksi 

minä

en minä halua en

ei

tukehdun tähän kaikkeen

nyt minä putoan en katso ketään koskaan enää

paitsi sinua

olen niin pahoillani sinä

silmäni kaipaavat sinua

sinun hiljaisuuttasi

anteeksi

en vain tiedä mitä muuta tekisin

kuin vaatisin putoilevia sanojasi

(tai sitten sen yhden kosketusta junalaiturin laskevassa auringossa mutta se on väärin)

kaipuu on minussa niinkuin minä sen tummissa väreissä

tule luokseni tule

tule luokseni sellaisena

sinuna

kun et vaadi mitään

en minäkään koskaan tiedäthän

paitsi en anna sinun kuolla sinne hiljaisuuteen en suostu

(ja sitten on se jonka elinkuukaudet kuolivat pimeän syksyn mukana

pois luotani

kylmenevien vesien mukana

yritin haalia häntä luokseni 

sormeni tapaavat tyhjää eikä hän puhu minulle enää edes keittiön tyhjässä valossa

miksi sinun piti

ei)eik

iho avautuu

valittamaan

itkemään hiljaa tihkumaan tuskin lainkaan

kun paniikki hakkaa minua

keskellä vieraita kaakeleita

kynsien on pakko upota jonnekin

kirvelee paidan helman alla

kun tulen ulos oven takaa sen silmät ovat minussa

se näkee tiedän, minä nauran

"kaljaa", kävelen pois

ja se kertoo vanhasta suolasta

sen sormia niskaani

en tahdo tätä

tahdon vajota parvekkeelta

kohti asfalttia

joka ei vaadi minulta muuta kuin haljenneen kallon


---

eikä mun pitänyt uskoa

ei koskaan pitäisi

itseäni ja narsistisia ja vääristyneitä mielikuviani

sillä kai minä aina tiesin

ettet sinä

kunhan vain silittelet hiuksia huviksesi

selkärankaa

tiesin tiesin tiesin vaan minulla on tapana sysätä itseäni suuntaan josta pidän

tiesin

silti se tuntuu

tuntuu lujaa kun sanat nykivät ihoa samoin kuin pienet neulat

pistävät minuun reikiä ja ne harhaluulot

- minä, sillä muuta en ole ollut aikoihin kuin pelkkiä turhia uskomuksia ja kulisseja kirkkaudesta - 

valuvat ulos hiljalleen

kauniiseen iltataivaaseen

en silti riko ethän sinäkään siellä idemmässä 

miksi minä olen niin helppo

ja silti kukaan ei tartu kunnolla

käytävät ovat sinisiä
väri luetaan kai rauhoittavaksi ja lempeäksi
minulle se aiheuttaa uppoavaa tunnetta vatsan seudulla
äänet ovat teräviä
pinnat epätasaisia
en tunne käsiäni

melkein kymmenen minuuttia myöhässä se sitten saapuu
vähän joltain eläimen poikaselta näyttävä mies sinisessä paidassa
(helvetti saanko jo oksentaa)
säälin sitä samantien ja kaikki kallistuu entistä epätasaaisemmaksi
seuraan sitä kai
käytävän perälle, oikealle

sohvakin on sininen
puran puolet hihansuusta tunnin ja kahdenkymmenen minuutin aikana
hengitä yksi kaksi kolme
(rentoudu ei saa jännittää lihaksia niele pakkoliikkeet ja pidä silmät auki älä revi kynsinauhoja istu aloillasi sillä on psykologinen koulutua se lukee sut muuten kuin avoimen kirjan)
valheita alkaa putoilla sitä enemmän mitä kauemmin sinipaitainen tuijottaa
sen sanat tekee totuuksista turhia ja nielen ne sanojen välistä takaisin vatsanpohjalle

syiksi minulle luetellaan muunmuassa sukupuoli ikä ja seksuaalinen suuntautuminen
ja
"sun täytyy vaan kieltää niitä ajatuksia ja tehdä asioita joista tykkäät"
hymyilen nyökytän
kunhan vain tietäisi miten kiskoa itsensä irti siitä lamaantumisesta, irti sängynpohjasta ja ajatuksista jotka ovat loputonta tyhjää, miten lakata avaamasta ikävää iholle
(tosin omin avuin olen raahannut ruumiini kuivalle maalle maannut henkeä haukkoen iho ehjänä pian kaksi viikkoa kaivaten keuhkoihini vettä)

pino paperia
tee näin jos paniikkikohtaus
kiitos hei

ulkona itken ja happi katoaa
sade valuu korvien takaa kasvoja pitkin niskasta kauluksesta sisään
suljen silmät
en osaa hengittää
ensimmäisestä selvitty
jäljellä vielä ravitsemussuunnittelija ja lähete jonnekin

pitkästä aikaa katson laiturilla junaa silmiin
sinipaitainen mies käski etten saa tehdä itselleni mitään ja me lyötiin kättä päälle

hymyilen

(ja äh vittu
anteeksi sinä
sinä siellä bussin nurkkapaikalla
kyllä minä kai aioin tai jotain yritin oikeasti mutta
painovoima tai jotain
monesti minä katsoin sieltä
olit ihan ulkoilman värinen
sinisenharmaa
olisin halunnut ojentaa kättä
anteeksi, eikä kyse ole nyt mistään pakosta
vaan olisin tahtonut
tiedäthän
mutta ajattelin kai liikaa
kylmää ja pimeää ja
seuraavia vuosia ja pelkäsin niin
että silmät piti sulkea
putosin
korkeushyppääjän painajainen
ajattelin rikkinäistä ihoa
hyssyttelin ja keinuttelin itseäni hiljaa
annoin niiden repivien naurujen lyödä minut hajalle
joku hakkaa muovipullolla päähän ja nauru valuu minusta ulos kuumana nauhana
uupumusta
sitten ulkona seison siinä kasvot vasten sadetta
ja toivon että ne ajatukset peseytyisivät minusta
jäisivät sinne vieraalle maalle
en edelleenkään tiedä
osaa
vaikka katson sinua olan yli
pistän vain käden nyrkkiin
kun se tahtoisi tarttua
paidanhelmaan sormiin olkapäähän mihin vaan
en minä tiedä. annathan anteeksi?)

tässä se nyt sitten on
seinä
en voi päästä tästä enää valheilla ohi
                     ei, niiden avulla olen vain tukkinut viimeisenkin tien ulos
ja tämä kaikki romahtaa hidastuneesti
                                                         kuin unessa
                                                       harteille ja ihon lävitse

olisi pitänyt jättää se eräs ainoa sopiva musta ihonmyötäinen paita sinne kaapinpohjalle
äiti tuijottaa
tuijottaa ja tuijottaa ja tuijottaa
kun yritän kertoa sille jotain yöllä näkemistäni unista
se toteaa
"oletpas sä laihtunut"
naurahdan, nykäisen paidanhelmaa
                   aijaa no en mä kyllä oo, äiti hei mä oon aina ollut vähän ...tällänen
                   (mikä on ihan totta itseasiassa. kerrankin. koska tälläkertaa en edes ole laihtunut. ironista)

se kurtistaa kulmiaan mutta nyökäyttää
alkaa puhumaan kasvissyönnistä
"kuinkas paljon sä oletkaan laihtunut?"
                                          käännyn laskemaan vettä hanasta, tiskipöydällä odottaa hapankorppu

en mä tiedä en kiinnitä sellaseen kauheesti huomiota, en ees muista millon viimeks kävin vaa'alla
"käyppä nyt vilkasemassa"
valehtelen neljä kiloa yläkanttiin
silti sen kulmat kurtistuu ja se kysyy pituutta, sanoo että oothan sä aina ollu vähän tollanen joo

                      mutta
                      ei se kyllä enää saa pudota

minä puistelen päätäni ja vaihdan aihetta
juon vettä
pikkusiskot saapuvat keittiöön ne ovat pelkkää ääntä ja liikettä ja kiire tarttuu äidinkin helmoihin
vie sen ulos ovesta
hapankorppu päätyy roskikseen
en saa puoltakaan kuppia kahvia alas
mitä helvettiä


                                               ja iltapäivällä se sitten hymyilevin silmin kertoo
     "soitin sun koululääkärille ja se sano varaavansa sulle ravintoterapeutin"
kynnys sattuu yhtäkkiä saatanasti jalkapohjiin ja hymyilen sille nyökytellen
se on huolissaan ettei osaa kasvisruokkia mua oikein
yritän puhua väliin vegaaniliiton sivuista
se jatkaa ja kertoo että saan kohta viestillä ajan jonnekin
mitä helvettiä?
se tahtoo että tuon sille jotain konkreettista
"jotain ohjeita ja neuvoja kun en mä ymmärrä kasvisruokavaliosta vielä tarpeeksi"
(ehkä olisi sillon puolitoista vuotta sitten kannattanut ottaa selvää)
oon varma että se tahtoo vain numeroita paperilla

vaihdan paidan

iltapäivällä syön taas monien päivien edestä ja suljen silmät peilien kohdalla nielen sitä pettymystä ja kaipaan tyhjäätyhjäätyhjää heikotusta jaloissa
hys

en halua en halua voiko mut muka pakottaa tällaiseen miten tästä pääsee ulos ne laittaa mut kuitenkin johonkin mittaukseen
ei ei ei ei ei
otin jo yhden helvetin ison askeleen
"ulkopuolinen apu"
huomenna kello 13:30

entäs jos en menekään