minä en jaksa en  en en pysty

((älkää!!!jättäkö mua!!!!!!!!!taas yksin en osaa pyytää en!! löydä en tahdo mennä kotiin en tahdo jäädä taas sinne lattialle matolle viltin alle itkemään hiljaisina tunteina kun muut nukkuu humalaansa))



ehkä minä vain otan jonkun viimeisen junan jonnekin ihan minne vaan pois ja kävelen jotain katuja niin pitkään että palelee liikaa soitan minkä tahansa kerrostalon summeria nukahdan rappukäytävään

taittelen kaikki koepaperini linnuiksi enkä enää tule takaisin. myyn kaksi repussa olevaa lukiokirjaa ja
                h ä v i ä n

ei minussa oikeasti ole mitään tarpeeksi radikaalia ei ydinräjähdyksiä ei väkivallatonta vastarintaa ei vallankumouksia barrikadeja savuntuoksuisia hiuksia noesta mustia kasvoja lujaa katsetta ei mitään elävää palavaa on vain passiivista apatiaa
sukupuuttoa
öljyvahinkoja
saastunutta vettä
kapitalistista markkinataloutta

ei voimaa sanoa että joskus tahdon kuolla

sillä en taida itsekään uskoa sitä

elämä takertuu minuun ja pakottaa katsomaan

lattialla junarataa rakentavaa pientä lasta

pakottaa tuntemaan sen

hämmennyksen pelon itkun ja 

tyhjän surun mitä niihin kaikkiin jäisi

yököttää

ajatus että aamulla nousen kuten

joka i k i n e n aamu

puen ja pesen hampaat ja menen junaan kouluun kirjoitan kolme esseetä

kylmä sota uuskolonialismi tasapainopolitiikka liennytys palestiinalaisvaltio

juon pari kaljaa

mietin itseni satuttamista ja nukahdan

poltan tupakkaa alasti laiturin nokassa tähtitaivas on aivan saatanan kaunis ja jää

se valittaa

laulaa ja itkee, pyytää syliinsä

mietin miltä se tuntuisi kävellä paljain jaloin yli kylmän

käydä makaamaan kun kuulisi ensimmäisten railojen repeävän
mietin valaita
niiden vanhoja ihoja joilla kasvaa elämää
laulua joka on tuntunut tutulta lapsesta saakka, ehkä ne ovat nyt tulleet hakemaan minua

päivät ovat taas tätä määrittämätöntä sähköhäiriötä jossain aivokuorella
sattuu helvetisti kun ihmiset katsovat ja väistävät viattomasti käytävien ihmispaljoudessa
kaduilla katseet säikähtävät takaisin kengänkärkiin, kännykän näyttöihin
pakoon minun tahraisia poskia ja tyhjiä silmiä
en tahtoisi laskea suolaisia kylmiä meriä sisältäni tahtoisin pitää ne itselläni piilossa
(mutta sitten äiti nousee illalla raskain askelin, tulee yhtenä sekasortona sisään huoneeni ovesta ja hukuttaa minut sänkyyni vuotaviin tulvavesiin ja koko seuraava päivä on pelkkiä
vesivahinkoja
kosteusvaurioita
homeongelmaa
sattuu silmiin ja jonnekin sinne minne talletin ne pellot
laskeva auringon valo joka paistaa läpi jonkun pihalta nousevan valtavan savupatsaan
elevator song
minussa odottava tärinä ja loputon ikävä)

ranteensyrjissä painaa pehmeä kaipaus ja leikkaan huolellisesti kynsiäni päivittäin
samoin kun upotan veistä pehmeään
vesi-ilmapallon kaltaiseen munuaiseen
kerään sisääni koko luokkahuoneen verran sitä epämukavaa
outoutta mikä asettuu jonnekin sisäelimiin oman ihon alla samalla kun saksii kliinisen tarkasti auki toisten hylättyjä palasia

hengitys takertuu keuhkorakkuloihin, elimistöni ei tahdo laskea myrkyllistä hiilidioksidia pakoon
nukahdan tuntikausiksi lattialle
herään siihen että istut siinä tuolilla tehtaan piippujen taa katoavassa valossa

ihan varmasti istuit
suljit kirjan kannet, kuulin sivujen pehmeän huokaisun juuri ennen silmien avaamista
paljaiden jalkojen katoavat äänet kun hävisit takaovesta
jonnekin sinne valittaville jäille valaiden selkään