en tiedä voiko millään ojentamallani olla enää painoarvoa
kun painoa olemme molemmat paenneet niin pitkään että päivistä on kulunut värit irti

mutta minä yritän nyt nostaa niitä sängyn helman alle lakaistuja kuolleita ihokerroksia harteilleni ja kasata itseeni sen verran jotain
että sanani olisivat vakavasti otettavia todellisia jotain oikeaa

jonka voisit ottaa todesta
(merkityksestä en uskalla sanoa mitään. en edes tiedä, tahdonko ominaisuudekseni mitään niin äänekästä ja vaikeaa, kuin merkityksellisyyden)

mutta kirjoitan silti sinulle. (samoin kuin niitä kirjeitä, joita olen kuitenkin vain jättänyt laatikoihin huokaisujen ja kyynelten kera. ei ole rahaa postimerkkeihin en uskalla en kuitenkaan osaa) kirjoitan edes täällä (vaikka pelottaa vaikka en osaa en kuitenkaan paitsi jos vain lakkaan yrittämästä).

muistatko keltaiset vakosamettihousut, joita kokeilit sormenpäilläsi, silloin aikojen alussa? piirsit sillan, yhden ensimmäisistä. polun. avasit jotain, joka oli ollut siihen asti kiinne. ojensit minulle jotain niin lempeää ja avointa, että minua pelotti. (itsestäni olin jo vuosia yrittänyt kuristaa sen kiinne (häpeän sitä häpeän häpeän enemmän kuin suurimpaa osaa asioista, joita häpeän), sillä lempeät ja avoimet saavat kasvoilleen sylkeä ja rumia sanoja. jo aikaisin koulujen pihoilla lapset opetetaan sulkemaan ihonsa, etteivät pikkukivet pääse pesiytymään liian syvälle, lähelle syvintä, tärisevää olemusta.) sinne jonnekin sinä koskit ihan pienesti ja minä muistin, että on ollut päiviä, jotka olivat lempeitä ja avoimia. ilman pelkoa asfaltin repimistä housujen polvista, kovista katseista ja kipeistä sanoista.

sinussa oli jotain häpeämättömän suoraa ja rehellistä. paloit juuri niin lujaa kuin tahdoit, olit ketuntulia, tanssivia ja hiljaisia.

tahtoisin jotenkin osata kertoa sen, miten kannan sinua mukanani joka päivä. mietin sanoja, mietin spencer reidiä ja mietin remus lupinia, mietin sinua ja mietin laulujen sanoja, mietin mitä sanoisit siitä tuulesta tai sateen jäljistä junan kyljessä. mietin sinun voimaasi ja valoasi, lämpöäsi silloin, kun meinaan antaa periksi valkoiselle tyhjälle. näen unia parvekkeesta, lehtomäen öisistä kaduista, sinusta. tahdon, että tiedät sen pyörryttävän määrän merkitystä, jota kannat joka ikisessä solussasi (vaikka kuinka yrittäisit riisua sitä yltäsi, repiä, pudottaa, juosta.) ja vaikka se kuinka sattuu ja vaikka ennemmin toivoisi kaikkien unohtavan, jättävän, pudottavan.

se on varmaan ainoa asia, johon minä en pysty, vaikka pyydät. (ja ainoa, josta en anna itseni pyytää anteeksi)



minä en tiedä, onko missään enää mitään, onko syitä, joiden vuoksi aamuisin nousee, huolimatta siitä että päivä toisensa jälkeen lattiat polttavat kylminä varpaita ja valo käy ahnaana polttamaan karrelle häpeästä arkaa ihoa.

....but just like american soldiers thought in the second world war, when they found out about concentration camps: there may not be anything for the americans to fight for in europe, but there is something to fight against.

kaipaan
kun jokainen solu ihollani aukeaa aistisilmuksi
eikä aivokuoreni enää erota impulsseja toisistaan
aamun valo kuulostaa räystäältä putoilevilta pisaroilta ja ihoni kuulee
kuinka luuni kuluttavat lakanoita ohuiksi

muistan viskin, kyljen iholle painuneet kuvat kylpyhuoneen lattialaatoista

kastelukannun mullalta maistuva vesi ja musteen tuoksu sormenpäissä
kellastuneita sivuja täynnä kompastelevia sanoja
häpeä oli silloin vasta pehmeää rihmastoa ihoni alla ja kohosi
nupuiksi
vasta paljon myöhemmin, kevään kipeässä valossa


valoaalloissa erottuu iholtani hilseilevät kuolleet siipisolut
huoneilmani mätänee
synapsit kasvattavat paksua arpikudosta, säikähtävät ärsykkeitä
askelet varovaisia anteeksipyyntöjä portaissa

rispaantuneet kynsinauhat kyynelkanavista vuotavat vuodet
vuoret
kumartuvat ja kauhtuvat
alla kultaisten happamien sateiden, jotka jättävät jälkeensä silmänlumetta
kimaltavaa pehmeää utua ihmissilmän iloa
kuolleita koralliriuttoja ja savusumuisia hakkuualueita