ja siellä vieraan vessan lattialla
puoliunessa
viemärissä 86 reikää
pitäisi muistaa nousta
ei saisi unohtua tähän
missä kaikki juoksee tajunnan ohi
niin lujaa että
jäljelle jää vain
peittävää kohinaa (silmien edessä käsikranaatteja lasten käsissä)
en tahtoisi en jaksaisi
mitä edes teen täällä,
missään
väärissä väreissä(siniset kattovalot)
alice glass ja arto tuunela
sä oot mun hyökkäävä mieli ja
verta mun käsissä
(sä oot kaikki ja jokaikinen hengenveto
ja hiljaisuus putoavien valojen välissä)

ulkona on kirkasta
kirkasta terävää pimeää

         anteeks,
               meidän piti kai mennä katsomaan tähtiä
               jäänteitä valovuosien päässä
            livahdan ulos tajunnan porteista

kevät pariisissa ja
mä muistan vaan sun käden mun hiuksissa
mun lempiasia maailmassa on isoissa parvissa lentävät kottaraiset
ne näyttää aalloilta ilmassa, konkreettiselta elämänilolta
ja aamuyöt joina istun yksin,
joku siinä hitaassa valuvassa tunteessa pitää mua hereillä
silmät on hiekkaa ja väsymys repii niitä auki
siellä mä olen elossa, tunnen eniten
lujempaa ja nopeammin
ja mä olen vähemmän, jos ollenkaan
varjokuvia seinillä ja aina keskeneräisiä ajatuksia

tässä mä istun
hihat räässä
vasemmassa kädessä tyhjää kipua
ei missään mitään järkeä
miksi kello on aina kaksi aamuyöllä
kun kaikki valuu mun luota

kuolema

ikkunoiden ulkopuolella kaikki on valkoista

näyttää taivaalta

usva nielee kaiken ja taivas on lopun värinen

minä hymyilen, hymyilen niin että sattuu

hengitys keuhkoissani jääsiruja 

sen pieni poika joka tuntui katsovan suoraan lävitse

keskellä tuulta ja kalpeaa kultaista valoa

pieni poika jonka katse ei pyydä mitään eikä olo sen silmien alla ole tyhjää tyhjää tyhjää

ja hetken olen varma että minussa on muutakin kuin valhetta

kahtena päivänä olen samalla asemalla tismalleen samalla minuutilla katsomassa taivasta. ensimmäisenä päivänä taivas oli loputtoman kirkas ja minusta tuuli läpi. lastenrattaista hymyiltiin. junan ikkunasta aurinko sukelsi minuun kultaisena ja kuumana, nestemäisenä. polttaa vieläkin

toisena päivänä ei tuule juurikaan. tänään taivas tuntuu ahtaalta, hengästyneen näköisiä pilviä jotka nielevät nestemäistä kultaa. ei ole lastenrattaita, on vain hiljaisuus kuin ohkainen naru meidän välillä. kohta se katkeaa, tiedän. pelkään että jompikumpi putoaa silloin. lujaa

se kuuma velloo sisällä

läikkyy yli silmänurkista ja putoaa glögikattilaan

äiti älä huuda mulle

äiti anteeks

mutku äiti mä en ymmärrä mistään mitään

                            antakaa mun nukkua

pois se syvä pimeys joka aukee jossain rintakehässä

                                                  ajoittain

ja romahduttaa, kylmää valuu suonissa

kuin vesi rännistä ryöppyää kaatosateella

                                                                    kovaa ja äänekkäästi

junassa aurinko osuu yhtäkkiä silmiin kovana ja kiiltävänä

it's just a brief moment

the blinding light

staring straight into my eyes

it just watches

dares me, silently

i'm sorry

   i'm sorry

i close my eyes

and crawl back into the 

comforting darkness

i wrap myself up

in the whispers made of dark blue velvet

i close my eyes

i'm sorry

      i'm so 

           sorry      

tahtoisin vaan käpristyä siihen

junan penkille

matkustaa ikuisesti pakoon auringonnousua

keskellä suojelevaa utua

    maata viistäviä pilviä