ja sakset kutsuu
kaikki terävä
kaappien kulmat kutsuu pehmeitä polvia
kyynerpäitä

repeän ihan varmasti kyllä repeän kohta
tai tukehdun tai jotain on pakko tapahtua
kun kyyneleet valuu sisäänpäin
keuhkoihin
olen tuhansia syntymättömiä valtameriä
tyhjää ja kylmää
niinkuin se äänetön huuto
aina ja ikuisesti tämän saman huoneen ahtaissa seinissä
vain minun korvissani
huudan ja huudan ja huudan
niin kauan että happi loppuu ja unohdan
kai kaiken

tahtoisin suihkuun

ojennan käsiä 
ihon alla tyhjää avaruutta
avaruuttakin tyhjempää
olen tyhjää entropiaa
ilman kokoon painavaa voimaa
ei ole mitään mikä saisi nostamaan katseen
on vain hajoavia sormenpäitä
jotka tavoittelevat tätä antimateriaksi muuttunutta olemattomuutta
joka joskus oli minä ja ääriviivat
lyökää joku
lyökää niin kovaa että on pakko puristaa käsi nyrkkiin
että on pakko taistella

oli 12. kesäkuuta ja 21:58
mä tarviin jotain
kaikkea
ydinräjähdyksen joka repii mut pois tästä 
tasaisesta tyhjästä lineaarisuudesta josta on rakentunut
hiljaa kaikkeus mun ympärille
tarviin jonkun
kaatamaan itseään muhun 
ettei mun tarvitse kantaa tätä antimateriaksi muuttunutta
olemattomuutta
mun sisällä ja ulkona

on 30. joulukuuta ja 2:00
eikä mikään ole muuttunut

melkein naurattaa maata kolmelta yöllä
vesisade joulukuussa peltisillä ikkunalaudoilla
miettiä yläastetta ja bussin penkkejä
likaisia maisemia joita en ole katsellut yli puoleen vuoteen
kaivata jotain mille ei ole sanoja
ja sitä jonka poismenosta kuulin koolla alkavan kaupungin
asemakäytävässä syksyllä
kaksituhattakaksitoista (2012)
mitä tapahtuu

niin, melkein naurattaa
päädyn silti itkemään

(tahtoisin myös silittää sut kauniiksi pyyhkiä pois sitä surua joka on viivoina sun iholla niinku kartta paijata niin kauan että katsoisit itseäsi niinkuin minä katson koska pliis olet kauneinta ja olet linnunrata ja jupiter ja minun oma tähtitaivas you are the smell before rain voi pieni olen pahoillani anteeksi anteeksi kaikesta vaikka tiedän että olen anteeksiannettu ennenkuin ehdin pyytää tahtoisin nyt irrottaa kumman mallisen lampun karttapallosta laittaa paljaisiin jalkoihin vihreät adidakset ja kävellä läpi paljaan pimeyden niin kauan että keuhkoihin sattuu ja soittaa ovikelloa ovessa jossa on väärä sukunimi ja sytyttää sen pehmeän turvan sinne nurkkaan ja antaa sun nukahtaa nukkua nukkua nukkua niin kauan että on kevät ja kaduilla tuoksuu kauniilta ja pehmeä sade pesee likaiset sielut ja ripustetaan ne parvekkeelle kuivumaan, jooko)

seison ja
tuijotan peiliin niin kauan
että silmiin sattuu
niihin värittömän vihreisiin joiden alla on tosi paljon violettia nykyään
miksi miksi miksi
kallistelen päätä niin että rintaranka erottuu
hengitän kevyesti sisään ja katson kuinka
kaksitoista kurkistaa ihon alta
kummallakin puolen
(niin paljon vähemmän kuin aikaisemmin)
kumpa ne työntyisi läpi ja jättäisi jäljelle repaleista kuorta
josta ryömisi ulos torakoita ja lumen alla haalistuneita
pehmenneitä pikaruokapakkauksia
siltä se tuntuu ihon alla
se kihelmöi ja kiemurtelee, hyi hyi hyi

seison ja tuijotan
punaista viisaria
niin kauan ettei ole enää numeroita
on vain vääryyttä ja painavuutta
(jota on kaikenlisäksi viisi kiloa enemmän kuin syksyllä)
huojuttaa ja pyörryttää
oksettaa, se määrä millä tämä pallonriekale joutuu kiskomaan minua puoleensa
olen taakka ja koko ajan vain entistä enemmän
miten hankalaa on vain sulkea suu
en osaa ymmärtää

seison ja suljen silmät
itseltäni
unohdan taas ja muistaminen sattuu
tahtoisin vain istua alas

saan kylmiä väreitä omasta blogistani ja jokaisen tekstin jälkeen inhotan itseäni enemmän. silti en osaa olla hiljaa. pitäisi lopettaa. lopettakaa joku puolestani, jooko kun itse en osaa enää

mulla on ikävä sitä että joku koskee
tuuli junan penkit sinä
hiuksia käsivarsia paidanhelmoja
mitä vaan
pieniä sähköiskuja
ne sanoo
olet olet olet
vielä elossa

tahdon repiä ihmisistä irti

mun sanat ja teot

tallettaa ne takaisin sisälle talteen

jättää ne sinne mätänemään

unohtumaan

vaikka ne tekisi luista painavia ja 

käsivarsista rikkinäisiä

ei, niitä ei saa laskea ulos

niistä seuraa vain tyhjiä anteeksipyyntöjä

rikkinäistä lasia jalkojen juuressa

ja tyhjiä katseita

joita anteeksipyynnöt ei koskaan kai korjaa

anteeks?

tässä yksin on taas vaikea hengittää
ympärillä on kylmää ja tyhjää
särky palaa takaisin silmäluomien taakse
mietin pehmeää kylmyyttä yöllä
mietin sitä jotain joka odottaa hiljaisuudessa meidän välissä
sitä jotain, joka on läsnä liian usein nykyään
mietin taivasta
repaleista revittyä
palasia tähdistä
ne riekaleet ovat ahtaan oransseja
tiedäthän

kaikki on kovin hankalaa ja raskasta
ihmiset joita rakastaa
             liikaa
olen taakka itselleni,
vaikea ojentaa käsiä ja sanoa sanoja
kun tahtoisi sulkea silmät melkein
                                        kaikilta

ei ole ajatuksia ei mitään jäljellä
tyhjää sadetta
joka mustaa maisemaa
pala kerrallaan


                      ikävöin

 And in my heart this moment

I like the way you seem to read my mind

And what would I not say

To be in that room again

If only for one moment

That you would hold me

In your tiny hand, and I might say

Tomorrow I could find you, and you might take

Something that I thought I could never give away

If just to think I've something more to show

9:11 AM
mä mietin miltä ambulanssissa näyttää
makaatko sä? vai istut
tippaletku sulla ainakin on
olet hukannut sanat
siihen kouralliseen kuolemaa viime yönä
(15g paracetamolia elimistössä)
tuijotan lukuja taulukoita kaavoja
silmissä vaan sinistä valoa
ja korvissa sun itkun viemä ääni
kahdelta yöllä pimeässä

9:30  AM

ulkonakin tuoksuu kuolema

taivas sataa hiljaa alas pehmeinä siruina

suoraan mun lävitse

10:17 AM

saat sairaalan sinisen paidan

käytävillä on kylmää valoa

 olet vain keskellä tyhjää läpinäkyvää  hätää

10:33 AM 

saat housutki

verikokeita ja piuhoja

haluisit kotiin, voi pieni ymmärrän

pulpetille putoilee verta

purin kai huulen tosi halki

hukun hukun
hukun sinne kovaan nauruun ja valoon
ääneen ja väriin
hukun kokonaan
ota minut ja vie mukana sinne missä ääni huudetaan ulos keuhkoista
kasvot väsyvät ilosta
ja sun kasvot kastuu kyynelistä jotka nauru lyö susta ulos
hukun hukun hukun sinne mä haluan hukkua
sohvaan, olkapäähän, sinne yhteen sänkyyn jossa on tähtityyny
nukahtaa nauru keuhkoissa ja silmissä
tänne missä on täysikuu ja kirkas taivas

pelottaa kun se joku samea hiipii nyt jo ikkunasta
shhh lauletaan lauluja autojen pimeillä takapenkeillä
lämmitetään toisistamme ulos se jää
pysytään tässä täällä näissä väreissä
jooko
pelottaa tuntea tällaista onnea
tukehduttavaa yliläikkyvää pehmeää
ja nopeaa

voi mun pieni
tule tänne anna mun laittaa sut keltaisten seinien sisään
aurinkoon piiloon kylmää kylmää terävää
voidaan piirtää varjokuvat seiniin
auringon kulut
kuinka se tulee ja menee aina hitaammin ja matalammalle
piirtää tuolinselkää takaseinään
voidaan istua tässä
sängyssä saaren reunalla varpaat vedessä
antaa nousuveden tulla ja pestä
pois tahrat meidän käsistä
liottaa pois mustelmat ihosta ja ihon alta
pestä meidän valheista märät sielut

ehkä ei meren suola enää kirvele
eikä aurinko polta silmiä
ehkä väsymys unohtuu lakanoihin
jotka ei enää ole köysiä
meidän kauloissa
ja ehkä meille kasvaa hitaasti siivet sinne
minne sattuu eniten
sulka kerrallaan ne pehmenee
mutta ei niillä vielä voi lentää
ei ei ei
tule, ota kädestä
annetaan vuosien mennä ja jos jaksetaan niin mennään mukana
tai sitten maataan niin kauan
varpaat vesirajassa vuorovedessä
lakanoissa kevyen taivaan alla

yössä likaisen oranssissa
pehmeän sinisessä maapallon valossa
keskellä muistojen valtamerta
liikaa raastavia ääniaaltoja
nojataan toisiimme kurjuutemme voimalla
kaikki on kieroutuneella tavalla kaunista
toivoisin että mun sormissa ois jotain joka parantais
railot ihossa
jääkauden sielussa
kaatais suhun auringonvaloa universumien edestä
oot avaruuden ääri
vaikka muhun sattuu kaikkialle eniten niihin kohtiin joissa meidän rikkinäiset ihot koskee
oon eniten turvassa
täällä keskellä muistojen valtamerta
joissa ääniaallot repii silmänurkkia


älä mee älä sammu, mun aurinko
en halua satuttaa
en en en 
en oo koskaan tavannu sun kaltasta valoa

ja siellä vieraan vessan lattialla
puoliunessa
viemärissä 86 reikää
pitäisi muistaa nousta
ei saisi unohtua tähän
missä kaikki juoksee tajunnan ohi
niin lujaa että
jäljelle jää vain
peittävää kohinaa (silmien edessä käsikranaatteja lasten käsissä)
en tahtoisi en jaksaisi
mitä edes teen täällä,
missään
väärissä väreissä(siniset kattovalot)
alice glass ja arto tuunela
sä oot mun hyökkäävä mieli ja
verta mun käsissä
(sä oot kaikki ja jokaikinen hengenveto
ja hiljaisuus putoavien valojen välissä)

ulkona on kirkasta
kirkasta terävää pimeää

         anteeks,
               meidän piti kai mennä katsomaan tähtiä
               jäänteitä valovuosien päässä
            livahdan ulos tajunnan porteista

kevät pariisissa ja
mä muistan vaan sun käden mun hiuksissa
mun lempiasia maailmassa on isoissa parvissa lentävät kottaraiset
ne näyttää aalloilta ilmassa, konkreettiselta elämänilolta
ja aamuyöt joina istun yksin,
joku siinä hitaassa valuvassa tunteessa pitää mua hereillä
silmät on hiekkaa ja väsymys repii niitä auki
siellä mä olen elossa, tunnen eniten
lujempaa ja nopeammin
ja mä olen vähemmän, jos ollenkaan
varjokuvia seinillä ja aina keskeneräisiä ajatuksia

tässä mä istun
hihat räässä
vasemmassa kädessä tyhjää kipua
ei missään mitään järkeä
miksi kello on aina kaksi aamuyöllä
kun kaikki valuu mun luota

kuolema

ikkunoiden ulkopuolella kaikki on valkoista

näyttää taivaalta

usva nielee kaiken ja taivas on lopun värinen

minä hymyilen, hymyilen niin että sattuu

hengitys keuhkoissani jääsiruja 

sen pieni poika joka tuntui katsovan suoraan lävitse

keskellä tuulta ja kalpeaa kultaista valoa

pieni poika jonka katse ei pyydä mitään eikä olo sen silmien alla ole tyhjää tyhjää tyhjää

ja hetken olen varma että minussa on muutakin kuin valhetta

kahtena päivänä olen samalla asemalla tismalleen samalla minuutilla katsomassa taivasta. ensimmäisenä päivänä taivas oli loputtoman kirkas ja minusta tuuli läpi. lastenrattaista hymyiltiin. junan ikkunasta aurinko sukelsi minuun kultaisena ja kuumana, nestemäisenä. polttaa vieläkin

toisena päivänä ei tuule juurikaan. tänään taivas tuntuu ahtaalta, hengästyneen näköisiä pilviä jotka nielevät nestemäistä kultaa. ei ole lastenrattaita, on vain hiljaisuus kuin ohkainen naru meidän välillä. kohta se katkeaa, tiedän. pelkään että jompikumpi putoaa silloin. lujaa

se kuuma velloo sisällä

läikkyy yli silmänurkista ja putoaa glögikattilaan

äiti älä huuda mulle

äiti anteeks

mutku äiti mä en ymmärrä mistään mitään

                            antakaa mun nukkua

pois se syvä pimeys joka aukee jossain rintakehässä

                                                  ajoittain

ja romahduttaa, kylmää valuu suonissa

kuin vesi rännistä ryöppyää kaatosateella

                                                                    kovaa ja äänekkäästi

junassa aurinko osuu yhtäkkiä silmiin kovana ja kiiltävänä

it's just a brief moment

the blinding light

staring straight into my eyes

it just watches

dares me, silently

i'm sorry

   i'm sorry

i close my eyes

and crawl back into the 

comforting darkness

i wrap myself up

in the whispers made of dark blue velvet

i close my eyes

i'm sorry

      i'm so 

           sorry      

tahtoisin vaan käpristyä siihen

junan penkille

matkustaa ikuisesti pakoon auringonnousua

keskellä suojelevaa utua

    maata viistäviä pilviä             

vaaka ja sä tulee uniin
asemakäytävässä ohi kulkeva mies jolla on leveä hymy
ja parransänki
kysyy onko kaikki hyvin
hämmennyn ja itken kun se on mennyt
kadut lainehtii kuolemaa ja olen taas kovin kaukana itsestäni

polveen sattuu
vasempaan, siihen tulee mustelma
veri leviää jo ujosti ihon alla
kolhin sitä kylppärin kaakeliseinään useaan kertaan puolivahingossa suihkussa seistessä
muistan kivun kipinät ja äsähdyksen, kun lumpio napahti muutaman kerran jälkeen vähän napakammin
ei hitto oon kyllä typerä
mutta jäljet viehättää mua, arvet ja painaumat
merkit elämästä, siitä että mä oon olemassa
en vaan tiiä onko se hirveen hyvä juttu että sellasia pitää ite aiheuttaa

tänä aamuna oli hyvä
kevyt valo
painoin pitkästä aikaa alle viisikymmentä kiloa
ja muistin laittaa kaakaojauheen ennen maitoa

jossain unissa on joku
se paijaa
lohduttaa
näitä pehmeyden alle piiloutuneita jäseniä
selkänikamia lonkkaluita niveliä, sanoo:
kyllä se siitä,
muistathan
näitä päivä tulee ja menee
numerot nousee ja laskee
(vaikka mehän tiedetään, ettei niillä ole edes merkitystä
eikö niin?)
nouse ylös
pue päälle, kas noin
se silittää pois syyllisyyden
rypyt otsalta
katsos, tässä haarukka ja veitsi
lautanen
ole hyvä ja kiitos
mentäisiinkö tänään hissillä?

toisissa unissa on harmaata vettä
minulla läpinäkyvä iho
sen alla keuhkot vielä mytyssä
kaikki on kevyttä ja viileää
valoisaa
eikä minun tarvitse edes hengittää

valokuvat seinillä huutaa

tuntemattomat kasvot ja maisemat

joiden sekaan upotettuna minua

kun olin vielä pieni henkäys

ohkaiset valkeat hiukset

lapsen liian pitkät jalat ja 

mustelmaiset sääret

pisamia poskilla

minä

kaksitavuinen sana on liikaa

ajatus ei ehdi sen pidemmälle

kun jo rystyset tapaavat lautaista

lakkaamatonta

lattiapintaa

ja kaikki räjähtää 

valun seinillä ja unohdun nurkkiin

lyön koska sydän ei jaksa

huudan koska hengitys ei kulje

(eikä kulje äänikään)

käännän ja väännän

huohotan

hetken verran aloillani ja kaikki paikallaan

huone pöytä leivänmurut lattialla

seinät lakkaavat hetkeksi kaatumasta

henkäisy unohtuu kitalakeen

hetkeksi kaikki hidastuu

niinkuin silloin kun kissa auton ajovaloissa

juoksee tien ylitse

matkustajat nytkähtävät vasten turvavöitä

(heitä on kuskin lisäksi vain yksi)

kaksi sekuntia

venyy venyy venyy

vuosiksi

ja kissa ehtii kuolla kuusitoista kertaa mielessäni

ennenkö kaikki taas nytkähtää liikkeelle

matkustajat penkkejään vasten

ja kissa katoaa tien toiselle puolelle

niin myös jatkaa lahoamistaan kaikki ympärilläni

nytkähtäen

seinät luhistuvat

murenevat pölyksi ylleni

henkäisy katoaa keuhkoihin

eikä karkaakaan enää

sinne minä jään,

(värittömälle puulattialle)

siihen ajatukseen

kaksitavuiseen,

jota en koskaan saa ajateltua loppuun

minä

kaksi vaivaista kiloa
onnettomuutta
olen varma että niiden valuttua veden mukana
viemäriin
kykenen taas hengittämään

kunnes minua odottaa seuraavat kaksi

tuhatta

grammaa

en edes muista milloin vajosin näin syvälle itseeni