ääniaallot on niin kauniita että pelkään tukehtuvani
istun taas odottamassa lämpimiä mustelmia valumassa vasten kasvojani
valo särkee särkee särkee
sirisee
kädet hakevat, hakevat läpi tyhjyyden jotain
alta kylkiluiden, luota ranteen sinisen pehmeyden
vaan se on jo mennyt, kauan sitten ja sormet vaipuvat voimattomina, unohdan hengittää

sekunteja vai tunteja
en osaa kertoa enää
minussa oli joskus jotain, oli syvää vettä, oli aamuyötä ihon alla huutamassa
oli pehmeää kipua
        oli
                        n

nyt istun keskellä liian nuoria raajoja uurtavaa kipua
luita kuluttavaa kammoa
istun tässä ihossa josta pelkään poistua ja jota en ole osannut aikoihin enää rakastaa
tunnen häpeää tyhjän vihan jättämistä jäljistä
kaipaan sitä iholla ammottavaa huutoa kaipaan verisiä kämmeniä kylpyhuoneen lattialla
vaaleanpunaista vettä suihkun kaakeleissa
en tätä loputtomutta jossa käsivarteni muistuttavat minua tyhjistä lupauksista
epäonnistumisista, miten ne tahtookaan tulkita

käyn painavaksi
tahtoisin nostaa harteilleni sen nuoren palon minussa
joka istui bussin penkeillä ikuisessa jatkumossa
sade ikkunalaseissa
never gonna break never gonna break never gonna break
olin niin varma niin täynnä rakkautta niin

niin


unessa minä olen siinä ainaisessa kaupungissa
jonka vain minä tunnen
mutta jossa vain minä en osaa kulkea
ryömin pöydän alle syliisi
muistan pehmeiden käsiesi ihon kun vedän ne ympärilleni ja nenän vasten niskaani
kun nukahdin toiseen valveeseen tietäen tehneeni väärin