alla aukeaa loputonta kylmää pimeää valomerta
niin kauas kun silmä jaksaa katsoa
tuuli tarttuu minuun ikävästi, tahtoisin käydä makaamaan etten olisi koko ajan tiellä
harhailen, eksyn, ajelehdin
kapealta kadulta toiselle
tuijottelemaan ikkunoista valuvaa lämpöä
sormia palelee jossain menee juna ja istun lopulta alas
ehkä jos vaan kävelen
ikuisesti näitä katuja
jotka pienenee joka mutkan takana
häviän tänne
näihin puutalojen vanhoihin kipeisiin varjoihin ja muistikuviin kaukaisista lapsuuden kuumista päivistä
tällä samaisella harjunkaistaleella tampereen avonaisen taivaan alla
kun jalat olivat vasta nuoret ja jalkapohjat pehmeät
hiukset valkoiset ja silmät sirrissä naurusta
ehkä minä lakkaan olemasta jos seison tarpeeksi kauan silmät kiinne siinä tuulessa kaiken yläpuolella
minne katosi päivät, joina et nähnyt mitään
ilman, että hän olisi nähnyt saman
ja alhaalla kaupungissa katuja tahraa kipu ja pimeät muistot
pikkusisko älähtää kun puristan kättä liian lujaa
- ne valkoiset penkit siellä yhdessä puistonkaistaleessa -
ja yhtäkkiä on marraskuu
(se ilta josta mieleen ei painunut juuri muuta kuin
tyhjää ahdistusta ja pakokauhua)
minun jalkani eivät kanna eivätkä silmät näe
yö ei ole edes puoliksi ohi
ja olen ehtinyt jo pudottaa kaiken
rikkoa liikaa
se kaikki sattuu edelleen lujaa pakko sulkea silmät askel ja toinen
hengitä sisään ja ulos ja valo vaihtuu vihreäksi
äkkiä pois täältä
takaisin helmikuun kylmille paljaille kaduille joissa kirpeä tuuli kuivaa silmät
työntää eteenpäin
pikkusisko juoksee, mennään jo
mennään
ennenkö jotain taas putoaa
lujaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti