ennen yhtätoista aamulla olen syönyt kolme leipää
yhden riisikakun
palan porkkanakakkua ja klementiinin
juonut kahvikaakaota


istun tyhjänä siinä valkoisen valon keskellä
katselen ikkunaruutujen kuurakuvioita
                     ja pelkään
pelkään niin helvetisti että tuntoaisti alkaa kadota
   pikkuhiljaa
               alkaen sormenpäistä

suljen silmäni, pikkusisko laulelee saamenkieltä jäljitellen
joikaa itsekseen sohvan nurkassa
silmieni takana kuolen kuusitoista kertaa
niinkuin öisinkin
aamuisin herään tuijottamaan kattoa enkä uskalla katsoa ranteitani
jos ne vaikka oikeasti aukesivat

milloin tämä kaikki lipsahti taas takaisin tähän?

täriseviä käsiä vessan sinisenkirjavalla räsymatolla

keltainen valo

sitä kituttavaa ruosteenpunaista jota en uskalla laittaa enää kunnolla juoksemaan

tuntuu niin väärältä

täällä valon kodissa kaikki se kuukausia vaalimani pehmeän ehjä valkoinen taas

ratkeaa

shhhhhhh

(minua pelottaa niin saatanasti mennä takaisin kotiin

sinne missä odottaa punainen ja tuomitseva viisari

ei ei ei ei mikä helvetti minussa mättää niin 

anteeksi äiti etten minä osaa)