jossain ohimenevä kuva valkoisista puiden latvoista
jokin liikahtaa epämukavasti rintalastan alla

muisto

(ei kuitenkaan, koska en muista
m i t ä ä n
kylmistä kuukausista (jos ne edes olivat kylmiä))
pelkkä luulo siis, aavistus, epämukavuus

tyhjyydestä, jota olen väsyneesti koettanut värittää piiloon
kuivat tussit pitävät oksettavaa narinaa ja jättävät vain rosoisia rumia viivoja
minun luihin

ihmisten lempeys kuluu pois, ovenkarmit kämmenselät

pussilakanat kengänpohjat

hankaavat sitä irti, jättävät valjua värittömyyttä

seison suden hetkessä, loputtomassa puoliunen valossa, laskuhumalassa, heikotuksessa
siellä missä pimeä nojaa vielä vasten selkääni, pehmeänä lempeänä se aaltoilee ja vuoroveden lailla kohoaa joskus kurkottamaan sisään hengitysteihini
ja edessäni aavistus aamun valosta, joka koskee joskus kirvelevää ihoani, painaa sisuskaluihini palovammoja kun liian nopeasti koetan nielaista sen säkenöivän voiman sisääni

seison suden hetkessä
eikä minua oikeastaan enää ole
ollenkaan
pelkkä luulo,
                     aavistus