hetket putoavat harteilleni hiljaa

annan niiden valua

suljettujen silmien takana näkyy hetken

sitä tummaa kylmää sinipunaista

vuoden vaihdos

lukujen vierähdys

aika pakotettuna kehyksiin ihmisten mielissä

a l a m ä k i

kaikki on keltaista ja sirisevää vessan valoa
olen niin humalassa etten näe paljoakaan
olen kiivennyt kylpyammeeseen istumaan
olen avannut puhelimeni takakannen
katselen sinisiä viivoja ihon alla ja kuulen niiden huudon
kai olen liian päihtynyt
sillä jätän ne siniset rauhaan
(vaikka hetken ajattelenkin punaisesta täyttyvää ammetta ja häviämistä siihen tyhjään mustaan
niinkuin kadut ulkona vielä silloin. kylmänkosteaa)
mutta tämä kaikki on loppujen lopuksi epäolennaista
turhaa mässäilyä
minuun piirtyy vain se hetki kun kaadun ulos vessasta
(mutta tulen hiljaa)
jään seisomaan eteiseen, minulla on jalassa sinun housut ja punainen paita
ne kaksi toistensa puolikasta istuvat lattialla, kai, en muista
minun molemmat käteni ovat veressä
sinä katsot silmiin, katsot käsiin, ne menevät nyrkkiin
katsot silmiin, katson pois

te menette parvekkeelle ja jään keskelle tähtikuvioita
kassiopeia
en muista hengittää
pesen veret keittiön lavuaarista alas
(silti tätä vuotta, tätä kehystä tahraavat ruosteenpunaiset ajatukset ja ensimmäisen aamun veriset kynnenaluset)

toinen hetki on paljon aikaisemmin, syksyn pahimman myrskyn aikaan

kaupunki on allani pehmeä

välähdyksiä kaduista, vilkkaista autoteistä, valkoisia puistonpenkkejä

kuolleita ihmisiä toisella puolella katua katselemassa

joiden luo yritän, autojen alle

olen varma ettei minulla ole ihoa

että vereni vain vuotaa kaduille valtoimenaan

hoen, kuolen verenhukkaan kuolen minulla on verenhukka

olin kuin psykoosissa, edelleenkin ne hetket aiheuttavat minussa syviä pelkotiloja

niin kuvottavaa inhoa etten voi sanoin kuvailla

sitten me seisomme sen nuorisotilan keittiössä, yöllä kello kahdelta

sinä pyörryt ja kaadut

olen niin vihainen olen niin sekaisin etten koskaan elämässäni ole ollut

huudan, minä huudan

"teen sen uudestaan ellet nouse ylös"

sanoissani kaikki väärä viha ja katkeruus ja väsymys

joka on kuitenkin todempaa kuin mikään pitkään aikaan

sillä miksi aina sinä miksi helvetissä muka aina sinä

miksi sinä saat näyttää sen kaiken

saat hakea huomiota ja saat sitä saat kantavia käsiä miksen minä osaa

en ole koskaan osannut selittää sitä halveksuntaa joka ajatuksiin sinusta liittyy

olen aina pelännyt sitä ja vihannut itseäni sen vuoksi

sillä sinä olet rakkaimpia

olethan?

muistan myös sametin, tupakantuoksuisen kauluksen

jota puristan sormissani, sattuu

liian lyhyet kynnet

seisotaan katuvalon alla kosteassa pimeydessä

pudotan ensimmäistä kertaa joitakin sanoja

mutta vääriä

en koskaan saa kerrottua sinulle mitä kaikkea sinä oltikaan

sinun hengitys vasten kaulaa ja minä tahdoin kuolla

en tiedä

en vain tiedä

en tiedä miten lopettaa mitään

en vain

niin, mitään

ihoa särkee, olen miettinyt

(vaikka tiedän että se on typerää mutta niin

mikäpä ei olisi)

että miksei kukaan

vielä koskaan

niin

ole tahtonut 

ollenkaan tai tarpeeksi

pitääkseen kiinne

edes pienimmän hetken

mikä minussa on niin väärin?

tai niin, ehkei minua vain ole tarkoitettu
pelkään, etten koskaan
tiedän, etten ansaitse
silti salaa ihon alla olen pelkkää kaipuuta