joku painaa kylmiä kosteita sormia vasten niskaa

läpi sen ällöttävän valheellisen unohduksen 

niin joku jossain mainitsee ostoskeskusten vessassa hampaitaan pesevät teini-ikäiset

ja jostain vuosien takaa mieleeni nousee

riihimäen prisma ja vessan ruskeat kaakelit

siitä ehkä viikko myöhemmin

se päivä kun kaiken oli määrä hajota ennenkuin mitään ehtisi tapahtua

(niin ei käynytkään

sinä vain itkit ja itkit ja pelkäsit 

silloin kosketus tuntui ensimmäistä kertaa väärältä

jätti häpeisiä jälkiä pitkin minun selkäni ihoa 

kun sinä hoit kyynelistä märkään olkapäähän miten sinua pelottaa

(se raitapaita löytyy nykyään erään toisen yltä

en oikein osannut pitää sitä enää)

minä olen niin paljon pienempi nykyään, sinä sanot

ja minä pidän kiinne ja paijaan ja sanon ei se ole totta

naurahdan ei enhän minä ja minä paijaan ja paijaan ja koetan silittää ehjäksi

ihosi jonka tiedän vielä aukeavan joskus tämän valheen takia

se valhe on edelleen salakavalassa tallessa

jossain syvimmässä vatsani pohjassa, selkäytimessä

niin minä pidän kiinne ja annan sinun pitää

vaikka ihoon sattuu sinun kätesi näkevät enemmän kuin silmäsi

ne tuntevat ohueksi käyneen ihon ja sen läpi kurkottavat luunvalkeat toiveet

oksensinko minä silloin siellä prisman vessassa?

kun tahdoin pestä hampaanikin aivan yllättäen

(sanoissa pieni pelokas toive: enhän?)

ja enhän minä, häh, voiko sellaistakin tehdä, miksi minä muka?)

nyt vuosia myöhemmin se valheenpoikanen on kasvanut kylkeeni kiinne

minun pieni haurasjalkainen valkohiuksinen lapseni

jonka silmistä katsoo nälkä ja joka uskaltaa huutaa ja satuttaa

minusta tuntuu että sinä kyllä tiedät, näet sen roikkumassa helmoissani

nykimässä sormistani lämpöä irti

raapimassa sisuskalujani halki aina kun nielen nielen nielen

jokin sinussa tietää mutta valhe on lämmin

tuskin itsekään enää huomaat sitä ja sen läpi lapsella on kauniit äitinsä silmät

jokeltava ääni ja pehmeät varpaat

ehkä sillä ei olisi ollut mitään väliä

ehkä olisin silti tässä jumissa

vaikka olisin ojentanut sanoja sormista kurkussa 

se riihimäen prisma oli ensimmäisiä kertoja

kaakeleista imeytyi särkyä polvilumpioihin

en minä koskaan sitä oppinut 

jäljelle jäi vain verestävät silmät ja vatsalaukkuun takertuva epätoivo