aamulla putoan junasta ulos ja jään hetkeksi seisomaan laiturille
kaikki pysähtyy
vauhti hidastuu
huippunopeuksista, silmät kostuu
enkä vieläkään saa selvää muodoista
sanoo arto tuunela ja
otan askelen ja ehkä kaksi mutta kumpikin tuntuu väärältä ja käännyn ympäri
kävelläkseni ihan huvikseni aseman kautta
ja yllättäen satun katsomaan alas jostain unisista taivaista ja sähkölangoista
suoraan joihinkin turvallisen tuntemattomiin, pehmeisiin silmiin jotka hymyilee suoraan mulle
hymyilen takaisin,
elinvuosilta tuntuvan ajan kun metrit venyvät valovuosiksi jalkojen alla
ilme tuntuu vähän oudolta kasvoilla ja tuntuu että maailman reunat värisevät
ja repeytyvät harsosiipisiksi perhosiksi jotka tukkivat keuhkot ja on pakko sulkea silmät
jatkaa kävelemistä
ja ruveta itkemään heti asematunnelin portaissa
ympärillä kiireisiä ruumiita ja niiden nahkasalkkuja jotka tökkii mun kylkiä
(ihan kun niissä ei olisi jo tarpeeksi mustaa tyhjää avaruutta yritettyäni lyödä itsestäni jotain ulos pari päivää sitten lievästi sanottuna sekavassa tilassa joka puudutti raajat ja sai huutamaan. onneksi olin yksin kotona)
itken tyhjyyttä monta minuuttia ilman kyyneliä
ja nauran syvästi hämmentyneenä
on pakko pysähtyä kun hengitys ei kulje
minut valtaa kummallinen tunne jostain jännittyneiden hartioiden kohdalta
että kelpaan siinä pienessä hetkessä
kun aamukaupunki huutaa ympärillä
niin tiedätkö sinä pitkätukkainen(muistelisin) siellä aamuisella laiturilla
kello 08:59
pelastit kai puolivahingossa hetken eräästä pienestä ihmiselämästä
olen kovin kiitollinen
ihanaa!
VastaaPoista