kylmää kylmää kylmää rikkoutuneiden aallokoiden rippeitä vasten nilkkojeni luita

silmäluomieni alla on vain se kalpea aamuaurinko
ne tyhjät yksinäiset aamut ja kuolemaa lainehtimassa kaduilla
kaunista niin kaunista että jonkin oli pakko mennä rikki ja 

en ymmärrä miksi se kaikki sattuu niin
ettei mieleni anna minun muistaa
ne olivat vielä valoisia päiviä ne olivat
vanhoja junan vaunuja

we are setting fires to our insides for fun

sinne jäivät minun askeleeni
siellä ne ovat edelleen ja ihoni alla on sitä kylmää aurinkoa
särkyä

      en uskalla antaa sille sanoja en jaksa avata luomiani ymmärtääkseni
miksi kaikki painoi silloin niin paljon vaikka todellisuudessa kannoin ylläni kovin vähän kiloja

nämä soinnut ovat liikaa kaikkea nämä ovat väärin ja ikuisesti se auringon valo aamulla en osaa kertoa siitä eikä minun kuulu
minun kuuluu vain pelätä hiljaa
sulkea silmät
antautua sihen tuttuun tyhjään

vaihtuviin valoihin junan ikkunan takana
                 vaihtuviin askeliin kasvoihin

minua pelottaa, olisiko joku, minä tahtoisin vain---
mutta shh ei ei se ole minua varten
minä seison ja minä nostan
olen sitä valkoisena palavaa jotain
minun täytyy on pakko

sillä ilman sitä minusta on jäljellä 
lyhyitä hengenvetoja liian kylmässä ilmassa
tyhjyydeltä sulkeutuvia silmiä ja 
my body is weak feel my lungs give up on me



2 kommenttia:

  1. voi rakas,
    anna anteeksi.


    (miksi suhun, meihin, liian moniin
    pitää sattua niin paljon.
    ja miksen osaa auttaa, olla
    miksei miksi äh miksi mitään koskaan, miksi?)

    anteeksi.

    VastaaPoista