onko mun pakko olla täällä

   aivokuoret hajoaa hitaasti kipeiksi sirpaleiksi

joku jatkuvasti jankuttaa korvani juuressa

tahdon oksentaa ja itkeä

en osaa kumpaakaan, 

vain tukehtua hiljaa omaan naiiviuteeni

saanko vain

ovi auki

ikkuna ja neljä kerrosta

          tyhjää

asfaltille auenneet kallonkuoret

sadesumua aina iltaisin ikkunoiden takana katselen tehtaiden utuisia valoja

nukahdan nojatuoliin pehmeän tasaiseen särkyyn

yritän unohtaa

ennen yhtätoista aamulla olen syönyt kolme leipää
yhden riisikakun
palan porkkanakakkua ja klementiinin
juonut kahvikaakaota


istun tyhjänä siinä valkoisen valon keskellä
katselen ikkunaruutujen kuurakuvioita
                     ja pelkään
pelkään niin helvetisti että tuntoaisti alkaa kadota
   pikkuhiljaa
               alkaen sormenpäistä

suljen silmäni, pikkusisko laulelee saamenkieltä jäljitellen
joikaa itsekseen sohvan nurkassa
silmieni takana kuolen kuusitoista kertaa
niinkuin öisinkin
aamuisin herään tuijottamaan kattoa enkä uskalla katsoa ranteitani
jos ne vaikka oikeasti aukesivat

milloin tämä kaikki lipsahti taas takaisin tähän?

täriseviä käsiä vessan sinisenkirjavalla räsymatolla

keltainen valo

sitä kituttavaa ruosteenpunaista jota en uskalla laittaa enää kunnolla juoksemaan

tuntuu niin väärältä

täällä valon kodissa kaikki se kuukausia vaalimani pehmeän ehjä valkoinen taas

ratkeaa

shhhhhhh

(minua pelottaa niin saatanasti mennä takaisin kotiin

sinne missä odottaa punainen ja tuomitseva viisari

ei ei ei ei mikä helvetti minussa mättää niin 

anteeksi äiti etten minä osaa)

                                         hetket joina istun tässä ja lävitseni kasvaa                                                                                                               hitaasti auringon kalpeita säteitä kuolleen                                                                                                 vaaleanvihreitä taimia haurasta lehtivihreää



                   ei minulla ole sanoja sille kun soluseinät iholla hajoavat hiljaa ja huuto lähtee jalkapohjista tavoittamatta koskaan äänihuulia

          on sitä pelkkää hidasta kiduttavaa palamista
                                          pehmeän kosteaa mätänemistä
silmäluomien alla vuodet ruostuvat reunoiltaan karrelle

jossain juuri ja juuri tuntoaistin ulottumattomissa

siellä kielen alla

sekoittuu ne katkeran tummat vellovat maisemat harmaana tyhjänä takana ikkunalasien

joiden pintaa pitkin juoksee lujaa lämpöisiä kyyneliä

joen häviävä jääpeite aamuisin kun

kuollut varis kurottaa sulkineen alta autonrenkaan

aaltoina tuuli hukuttamassa minua

kun mukulakivi on lempeän syvänsinistä

ja aamuyön kylmät tunnit

joina tahdon unohtua sormenpäihin vasten kyynärvarren syrjää

korvan takaa aukeaviin kiduksiin ja nousuveteen

matalalla maidonkaltaisen sumun läpi lentäviin valtaviin sudenkorentoihin

??????????????????????

ihon alla sekottuvat

ääni ja valoaallot

tyhjää säteilyä

loputonta virittymistä

jonkun on pian repeydyttävä

pienen kellarihuoneen ääriviivat häviävät

on vain se tatami johon painan sitä toista elävää hengittävää ihoa

on vain kirkasta euforiaa

ei kipua eikä kuumaa tai kylmää

ei niitä toisten silmiä katsomassa ei edes sitä jota vastaan tappelen 

elossa elossa elossa

keuhkoni tahtovat huutaa ja minussa ei ole enää ihmistä ei sitä ääriviivatonta väärää

olen vain puhdasta radioaktiivisuutta

eläimen höyryävä hengitys se joku sisuksia suloisesti syövä hidas palaminen

loputonta tyhjää ja kevyttä voimaa

joskus myöhemmin

voitettuani sen päämäärättömän painin

jonka ainoa tarkoitus oli kai ääneenlausumaton yhteinen toive tuntea jotain oikeasti

ihon lisäksi sen alla ja jossain siellä selkäydintä syvemmällä

makaan siinä ja huone palaa hiljalleen kulma kerrallaan

iholle nousee hiljaksiin vaisuja taimia

leviämään pitkin poikin

ujoja pieniä nuppuja jotka vasta aamulla kukkivat pitkin polvitaipeita ja kyynärvarsia

kun ulkona aamun valo on puhdasta ja

naapuritalon piipusta nouseva savu nöyrtyy matalalle vasten nurmikkoa

aamuyöllä unet jo silmäluomien alta karkaamaisillaan

minä puhun kai ääneen tähdistä ja meristä ja aalloista ja lintujen pyrstöjen muodoista

siipien väreistä ja korallien vuosikasvusta

kreikan mytologiasta 

joku siinä vierellä jollain häiritsevällä tavalla liian lähellä poimii kai sanat

(vaikken niitä kai kenellekään siellä tarkoittanutkaan)

vastaa jotain vasten niskaa

ulkona tähdet palaa niin kirkkaasti olen varma että sokeudun

unessa on tähtisumua lätäköinä kallionhalkeamissa

ja jääkauden jättämiä uurteita

paidan lävitse erottuva selkäranka kun se kyykistyy laittamaan koiran kuppiin ruokaa ja valkoinen taivas

tajusin puhuvani usein aalloista ja nilkoista
mietin mikä niissä
ja kivissä

lasinsirurantoja ja valkoinen taivas
en erota enää unia en ääriviivoja en kevyttä ja painavaa


seison taas liikennevaloissa ja
on niitä tumman sinivihreitä iltataivaita sitä pehmeää valoa ahtaan katuvalon oranssin taivaan alla on tähtikuvioita lakananreunoissa on öiset märät hopeaiset kadut on niitä kapeita kiemuraisia juurten mutkalle painamia polkuja on shhhh ja se on se kun
laitat silmät kiinne ja hymyilet
pienesti
koko maailman painolla

niin siinä minä seison valkoista valkoista valkoista
tuuli on lujaa ja terävää vasten poskia
lyhyen lyhyiksi kynittyjä niskahiuksia
en osaa kuin katsoa valkoisten väliin jäävää kiiltävää mustaa asfalttia

tuntuu kuin sormistani putoaisi jotain
pikkukiviä jonnekin
sinne kuolleeseen suihkulähteeseen yöllä?

olen niin pahoillani niin---
voisimpa vain korjata kaiken
laittaa taas teidät kaksi pientä palavaa punatukkaista
käsikäteen pyörä ja tarakka ja
turva

but I will say for you
anything you need to hear
I mean it
take the longing from these restless eyes
                        and keep it
  as long as you need it

helvetti

nyt täytyy ottaa askelia takaisinpäin
ainakin hetkeksi
keräillä matkan varrelle putoilleet kivet takaisin taskuihin painamaan
pakko, ennenkö joku pyytää astumaan sille punaiselle viisarille
en kestäisi nähdä taas sitä pelkoa ja surua ei en

kaksi viikkoa aikaa haalia ylle pehmeitä kerroksia
sitten saan taas hengittää 
tyhjää tyhjää tyhjää 

kylmää kylmää kylmää rikkoutuneiden aallokoiden rippeitä vasten nilkkojeni luita

silmäluomieni alla on vain se kalpea aamuaurinko

ne tyhjät yksinäiset aamut ja kuolemaa lainehtimassa kaduilla

kaunista niin kaunista että jonkin oli pakko mennä rikki ja 

en ymmärrä miksi se kaikki sattuu niin

ettei mieleni anna minun muistaa

ne olivat vielä valoisia päiviä ne olivat

vanhoja junan vaunuja

we are setting fires to our insides for fun

sinne jäivät minun askeleeni

siellä ne ovat edelleen ja ihoni alla on sitä kylmää aurinkoa

särkyä

      en uskalla antaa sille sanoja en jaksa avata luomiani ymmärtääkseni

miksi kaikki painoi silloin niin paljon vaikka todellisuudessa kannoin ylläni kovin vähän kiloja

nämä soinnut ovat liikaa kaikkea nämä ovat väärin ja ikuisesti se auringon valo aamulla en osaa kertoa siitä eikä minun kuulu

minun kuuluu vain pelätä hiljaa

sulkea silmät

antautua sihen tuttuun tyhjään

vaihtuviin valoihin junan ikkunan takana

                 vaihtuviin askeliin kasvoihin

minua pelottaa, olisiko joku, minä tahtoisin vain---

mutta shh ei ei se ole minua varten

minä seison ja minä nostan

olen sitä valkoisena palavaa jotain

minun täytyy on pakko

sillä ilman sitä minusta on jäljellä 

lyhyitä hengenvetoja liian kylmässä ilmassa

tyhjyydeltä sulkeutuvia silmiä ja 

my body is weak feel my lungs give up on me